Älä taputa mahaa.

Siinä me istuimme vierekkäin saunan lauteilla
kaikki mahaantaputellut.

Jollakin oli omia lapsia, vaivan kautta saatuja.
Toisella oli adoptiolapsia, vuosien odotuksen jälkeen.
Joku mietti, josko olisi lapsen aika sittenkin.
Ja sitten oli se, joka ei äitiyttä koe omakseen.

Toisaalla kiistellään siitä, voiko seurakunnassa järjestää naisten iltoja.
Ja jos voi, niin saako niissä hemmotella ja puhua tyttöjen juttuja.
Jos kuitenkin vain juhlittaisiin tätä äitienpäivää, pitäisi sen riittää.

Tullaanko naiseksi vain äitiyden kautta?
Onko lapseton nainen kuin linnuton puu ja kuivakka viikuna?

Miksi en halua lapsia? Pitäisikö niitä haluta?
Nyt kun on elämässä hyvä mies ja tasainen tilanne.
Ja mahantaputtelijoita riittää.
Tai kun siinä vieressä istuu toinen, jonka suurin haave on perhe ja oma lapsi.
Juuri sitä ei voi saada. Ei edes kivun kautta.

Enhän minä voi toisille lapsia tehdä.
En edes tiedä, voinko saada lapsia.
Mutta että en edes halua. Vieläkään.
Tekisi mieli pyytää anteeksi kaikilta niiltä lasta toivovilta,
että kyllä minä teille lapsen soisin - enkä edes kivun kautta.
En minä teidän kipua voi ymmärtää, aavistella voin.

Mitä se on seistä oman tilanteensa kanssa
kun mahaa taputellaan
ja tekisi mieli huutaa, mutta hymyilee vain.

Joten, rakas ystävä,
älä taputa mahaa.
Naiset eivät ole julkista riistaa.
Ja niiden sisällä on monia salaisuuksia
kipuja
kaipauksia
iloja
jotka eivät ole kenenkään toisen.