Hän asuu näillä kulmilla, yhdessä näistä taloista.

Monena iltana
olen nähnyt naisen napsauttavan valot yksiöönsä,
hetken perästä hän seisoo ikkunan ääressä
kylpytakkisillaan, savuke kädessä,
toisella kädellään vyötäröä painaen.
Hän seisoo siinä
luonteenomaisesti, ikävissään, jouten,
kun valot syttyvät ikkunoihin
ja autot kadun hartsintummassa kuilussa kiitävät
pysähtymättä kohteisiinsa.
Yksinäisyys on sitä,
että painaa kuumat kämmenensä yhteen
tunteakseen ihmisen lämmön,
että kääntyy ja vilkaisee peiliin
nähdäkseen ihmisen hymyn
että purskahtaa itkuun
kuullakseen ihmisen surun äänen.

Rakel Liehu

Minä en polta tupakkaa enkä omista kylpytakkia, mutta muuten tuo nainen voisi olla minä. Kuvittelen itseni vielä vanhaan kotiini. Siellä vastapäätä asuu nainen kissansa kanssa. Ja minä mietin, tuleeko minusta joskus sellainen. 

Joskus, kun tunnen yksinäisyyttä, puristan peukaloni kämmenen sisään. Ja ajattelen, että se on jonkun toisen. Se on turvakallio, joka vakuuttaa, että en ole yksin. 

Kävin vanhoilla kulmilla Joensuussa. Ihan pikainen visiitti, ehkä 24 tuntia perillä. Yllättävän kivuttomasti solahdin omalle paikalleni, tuttujen ihmisten keskelle. En tiedä, mitä odotin vierailulta, en ihan vielä tiedä, mitä sain. Minulle vain tuli pakottava tunne päästä käymään juuri nyt vanhoilla kulmilla. Ja minulle oli siellä paikka. Minua tarvittiin siellä. Juuri nyt.  

Paluumatkalla maisema oli huikaisevan kaunis. Sinisenharmaa hetki. 

Kuuntelin koko matkan Leevi and the Leavingsin kokoelmalevyä. Jotenkin se sopi täydellisesti tunnelmaan. Itkin vähän.

Urholla oli ollut ikävä. 

Ihmiset sanovat liian harvoin rakas. minun oli ikävä sinua. kiva kun kävit. anteeksi. kiitos. Todella tarkoittaen sitä. 

Ja nyt kaikki odottavat sitä Pohjois-Karjalaa, mutta saavatkin vain Elämänmenoa. Koska niin. Minä voisin olla vähän tässäkin.