Polkupyörällä ajamisen taito.

Valitin pyöräparkkeeraajista, joten lienee aika tehdä oma tunnustus: olen aivan kamala pyöräilijä. Oikea sakkorysä. Ajan yöllä pimeällä pyörällä ilman kypärää jalkakäytävältä risteykseen päin punaisia. Kuinka ison kertoimen saisin 35 euron sakolle? Eikä tämä ole leveilyä piittaamattomalla liikennekäyttäytymisellä, ihan tyhmyyttä se vain on.

Tyhmyyttä on taas muutenkin riittänyt. Joitain suhteita en vain osaa. Loukkaannun aina samoista pikkumaisista ja täysin omista sisäisistä (vääristä) tulkintamalleistani nousevista jutuista. Ja sitten harmittaa, kun polkupyörä on ojassa, vaikka sinne on ihan itse osannut kurvata - jälleen siinä samassa mutkassa. Äh.

Mutta.

Minä palautin tänään graduni. Toimistosihteeri hyräili The Final Count Downia. Pian yliopisto saa minusta rahat ja minä arvosanan 63 sivuisesta tekeleestäni, josta olisi voinut tulla oikein mainio, jos osaisin. Tai jos minulla olisi akateemisia tavoitteita. Tai jos olisin suunnitellut ajankäyttöni paremmin. On jotenkin huvittavaa, että graduprosessini kesti kauemmin kuin yksikään parisuhteeni.* Siksi on vain oikein ja arvollista, että ilmoitan facebookissa päättäneeni pitkäaikaisen suhteen - Joseph Ratzingeriin. Se on siis se nykyisen paavi. :)

Parasta tässä on kuitenkin se, että nyt saan tehdä asioista, joista olen viimeiset kaksi viikkoa unelmoinut. Saan siivota ihan koko kodin (täällä on hirveä sotku, en halua enää mennä keittiöön), saan mennä kirjastoon lainaamaan romaaneja (lainasin jo kaksi, joita neiti P suositteli), saan neuloa (kesken on sellainen ihana kauluri-huppu-systeemi)... Mutta kai minä ajattelin, että gradun palauttaminen olisi jotenkin isompi juttu. Luulisi, että kaikkien itkujen ja kiukuttelujen jälkeen nyt helpottaisi. Tai että edes tässä vaiheessa tajuaisin oikeasti valmistuvani.

Ja minä vain huudan vessakopista toiseen, että en minä osaa. Miksi rakkaus ei onnistu juuri silloin kun sen pitäisi? Miksi kaikki hyvät tyypit kuolee ja paskat jää tänne? Miksi minä sanon, että mene sinä kuuseen, kun haluaisin sanoa, että ole siinä? Miten tätä ajetaan?!

Toinen kirjoista, jotka lainasin, on Sue Monk Kiddin Merenneidon tuoli. Olen saanut siitä jo maistiaisen, johon päätän tällä kertaa. Ehkä tänään juuri tämä on totta:  

On selvää, ettei kukaan tuomitse minua ankarammin kuin minä itse, sain itse aikaan todellisen haaksirikon. Jotkut sanovat, että lankesin, ja he ovat ystävällisiä. En minä langennut - minä hyppäsin itse.

ps. Otsikko on lainattu kirjalta, jonka olen halunnut jo vuosia lukea vain sen nimen takia.

*Ja ensimmäinen, josta kävelin omin jaloin ulos.

Miten polkupyörä pysäköidään?

Opiskelijakaupunki on jälleen täyttynyt opiskelijoista. Yliopiston piha on tukkotäynnä polkupyöriä. Yleensä sitä autolla ajetaan korttelia ympäri etsimässä vapaata parkkiruutua, mutta täällä voi olla myös polkupyörän sijoittaminen näin alkusyksystä ongelmallista. (Mihin ne kaikki ihmiset muuten häviävät parin kuukauden aikana?)

Suurin kötinän aiheeni ei kuitenkaan sijoitu kampukselle vaan ihan tähän omaan kotipihaan. Siis kuinka vaikeaa voi olla polkupyörän pysäköiminen?!

Tiedätte, että pyörätelineessä on sellaiset kaaret, joihin fillari etupyörästään asetetaan. Näin aseteltuna pyöriä mahtuu telineeseen 5-7. Ja sitten. Joku ihana kanssaihminen tunkee sen mummomakelinsa kahden tällaisen kaaren väliin - keskelle telinettä. Näin hän kivasti varastaa kaksi paikkaa vain ja ainostaan itselleen. Ymmärrän, jos polkupyörän rengas on normaalia leveämpi tai pyörä muuten sen mallinen, ettei sen nostaminen kaareen ole mahdollista - silloin fillarinsa voi asiallisesti parkkeerata telineen viereen. Näin esimerkillisesti tekivät ainakin sen punaisen Jopon ja vivahteikkaan maastopyörän omistajat.

Mutta se sama mummomankeli, joka ihan hyvin mahtuisi siihen kaareenkin, tönöttää keskellä telinettä. Samassa telineessä kökötti vuosi myös pystyynruostunut pyörä, jonka molemmat renkaat olivat ilmattomat. Ei sillä kukaan ajanut, mutta siinä se nökötti kesät ja talvet. Ja seinänvierustat täyttyivät pyöristä, joilla joskus ajettiinkin.

Tänään ärsytti myös se, että opiskelijaruokalan linjastoja ei saada organisoitua niin, että kyseessä olisi ruuhka-aikaankin ruokajono eikä temppurata. Ja että on ilmeisen mahdotonta pitää yllä riittävää määrää toimivia tulostimia, joten myös tulostuskiintiöitä leikataan niin, että edes tarvittavaa määrää kopioita omasta gradustaan ei saa tulostettua kiintiöstään.

Tänään on selkeästi tiistai, viikon tuskaisin päivä.

Postikortti.

Löysin ihanan postikortin.

Ja sitten löysin sen uudelleen.

Olin etsimässä ystävän lapselle ristiäiskorttia ja ajattelin samalla ostaa paikallisesta pikkuputiikista myös kaksi korttia kalenteriini kansiksi. YO-kunnalla on perinteisesti uskomattoman rumat mainoskannet kalentereissaan, joista muuten tykkään, mutta on kiva sitten tuunata kannet itseä miellyttävillä korteilla. Nyt päätin luopua muumeista ja valita jotain taiteellisempaa. Minulla on menossa keltainen kausi, joten päädyin kahteen keltataustaiseen korttiin.  Toisessa on merihevonen ja toisessa sammakko.

Unohdin nuo kortit kirjojen väliin, ja kalenterissakin saatui ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen olemaan ihan kiva kansikuva (junarata). Sitten aloin esitellä kortteja äidilleni. Ja siinä se oli.
Sammakkoprinssin suojelusenkeli
(Reetta Isotupa-Siltanen)

Minä olen ihminen, joka lähettelee kavereilleen synttärikortteja, joulukortteja ja kortteja ihan muuten vaan paikoista joissa käyn. Olen ihminen, joka kehystää kortteja. Minä myös kiinnitän niitä oviin. Eteiseni on yksi postikorttien valtameri. Korteissa on ajatus tai tarina. Ulko-ovessa on valikoima kortteja, jotka on lähetetty paikoista, joihin en itse ole päässyt - uusimpana Amsterdam. Minulla on kolmen kortin sarja kehyksissä vuoteeni yläpuolella ja luulen hyvin vahvasti, että Sammakkoprinssin suojelusenkeli tulee pääsemään ihan omiin pikkukehyksiin. Se puhutteli minua.

Kortti muistuttaa minua jokaisesta prinssistä, josta suudelman jälkeen tuli sammakko. Se muistuttaa niistä, joiden prinsessa minä en voinut olla. (Olen pahoillani.) Jokaisella sammakolla on oma suojelusenkelinsä. Se ajatus lohduttaa minua.

Mulla on suojelusenkeli
se suojelee mun henkeäni
vaikka eksyn laaksoon pimeimpään
se kulkee aina mun kanssani
kuulee sun rukouksesi
ehkä viimein löydän määränpään
-NMB

Parasta aikaa.

Minulle syksy on parasta aikaa. Syysaamut ovat rakkauteni, mutta kovin harvoin jaksan herätä niitä ihastelemaan. Nyt jouduin työn puolesta lähtemään liikkeelle niin aikaisin, että ulkona oli sumua ja kostea ilma tuoksui syksylle. Tielle putoilevat keltaiset lehdet tanssivat aamuauringossa. Maailma on hetken täynnä värejä. Syksyllä elämä palaa uomiinsa ja asettuu.

Ensimmäista kertaa koskaan minua todella ahdisti palata Joensuuhun. Tuntui, että kaikki on väärin. Vanha porukka on hajaantunut maailman tuuliin, ihmissuhteet ovat sekaisin ja vastausta vaille jääneitä kysymyksiä liikaa. Pelotti tulla kohtaamaan se kaikki. Pelkäsin kodin kääntäneen minulle selkänsä.

Mutta koti tuoksui kodille. Asiat olivat paikoillaan. Kävin luottokampaajalla hakemassa tukkaan uuden värin ja kampaamosta ulos astuessani tunsin olevani taas vähän enemmän oma itseni. Ja tämä oli vähän enemmän minun kaupunkini. Ja lähtiessäni ystävän kanssa vesijuoksemaan tunsin saavani elämäni takaisin.

Täällä olen ollut viisi vuotta. Ruokalassa on tuttuja kasvoja, joiden pöytään voi mennä istumaan. Kadulla on tuttuja kasvoja, joita tekisi mieli tervehtiä ihan vain siksi, että olemme kohdanneet lähes joka päivä viiden vuoden ajan sanomatta sanaakaan. Ei mikään ole enää samoin kuin silloin joskus. Ei niin kuin tuossa valokuvassa ilmoitustaulun kulmassa. Se on maamerkki ajasta, joka joskus oli, ihmisistä, joita minulle tulee isosti ikävä. Nyt tuntuu, että se silloin oli parasta aikaa.

Tämä syksy tuo jotain uutta.
On muuttolaatikoita ja paniikinomaisesta gradun kirjoittamisesta kipeä selkä.
Ajattelin ottaa elämän kuitenkin vastaan ilman sen suurempaa taistelua. Olen selviytynyt liian pitkään, pitäisi kai alkaa elääkin. Edelleen pelkään, että kaikki romahtaa kuin korttitalo, mutta ehkä hetkeen en ajattele asiaa. Niin monena aamuna kuin pystyn, herään katsomaan auringon nousua. Niin monena päivänä kuin pystyn, istun pitkään ystävien kanssa ja katson kun lehdet satavat puista.

Tänään on se päivä kun jätetään
vanha elämä taakse ja lähdetään

Niin minua.

Kun istun aamupalapöydässä yksin ja itken muroihin, tämä biisi soi. Sitten sieltä itkun välistä huomaan pienen kissan kysyvän katseen "mikset sä jo anna mulle ruokaa?" ja on ihan pakko vähän hymyillä. Ja nauraa toiselle kissalle, joka putoaa pöydältä arvioituaan loikkansa väärin. Tämä biisi soi, kun kotimatkalla Liperi-kylttien kohdalla alkoi tuntua niin pahalta, että halusin kääntyä takaisin, mutta päädyin kuitenkin jatkamaan eteenpäin. Kotipihassa jo joku soittaa "saako tulla teelle". Tämä on taistelukappaleeni. Tätä huudatan aamulla ja ajattelen, että tänään voi olla se päivä, kun sattuu vähän vähemmän. Tänään voi tapahtua jotain hyvää.

Tämä on ollut yhden onnettoman taistelun kesä. Jos tämä kesä olisi elokuva, loppukohtauksessa minä seisoisin yksin lippuni kanssa jo tuhkaksi muuttuneella preerialla. Mutta yhä pystyssä, itkujen ja epätoivon jälkeen. On taas lähdettävä liikkeelle. Annettava kiiville mahdollisuus. Ei jokainen niistä voi olla kivikova.

Tämä taas sarjassamme postaukset, joissa ei ole mitään järkeä ja jotka on kirjoitettu vain, jotta voisin jakaa jonkun kivasti minua juuri nyt koskettavan biisin, jonka kautta voin jotenkin käsitellä sitä outoa sisäistä maailmaa, joka aukeaa joka päivä yhä suurempana solmuna. Outo yhdistelmä vihaa, väsymystä ja taistelutahtoa. Olkoon tämä postaus ja biisi myös oodi kaikille niille ystäville, jotka kääntävät katseensa itään savumerkkien varalta, sekä niille, jotka sanovat, että anna sattua vaan. Niille, jotka tietävät, millä on oikeasti merkitystä.

Elokuva olisi kuvamaailmaltaan sekava ja kerronnaltaan hajanainen, jossa hauskat sivuosat saisivat paljon tilaa. Eikä siinä olisi kunnollista loppua. Juuri sellainen häiritsevästi irralliseksi jäävä elokuvakokemus. Elämä kai itsessään vain on sellaista. Jopa pääosan esittäjälle - joka yleensä tajuaa vähiten kaikesta.

I wish that without me your heart would break

Ystävä oli jättänyt minulle pienen pullollisen saippuavettä. Eilen istuin kirkon pihalla ja puhaltelin saippuakuplia. Ajattelin, että ne pienet kauniit pallot ovat rukouksia. Niin paljon rukouksia meidän puolestamme. Salaisuudet matkalla taivaaseen. Pihlajanmarjat alkavat olla punaisia. Sudenkorennot kiiltävät vasten aurinkoista taivasta. Pian auringonkukkapelto on keltainen meri.

I wish we could see if we could be something.
The nicest thing.

Siellä jossain.

himmeän sinisessä yössä
sateen kohistessa kadun asfalttiin
havahdun niin polttavaan ikävään
että tahtoisin olla kuollut
ja kaikki minussa huutaa mitä olisi voinut olla
ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt
DonHuonot - Sininen yö 

Ikävä iskee yllättäen.

Leirikeskuksen emäntä leipoo pullaa ja minä mietin sinua. Meidän kahvihetkiämme. Mietin sinua, kun selkääni särkee. Sinä tulet vastaan ambulanssin sinisissä välkkyvaloissa. Sohvassani on kokoisesi kuoppa ja alennusleffoja selatessani löydän monta yhdessä katsomaamme.

Ja pimeinä iltoina voi taas löytää taivaalta tähtien seasta satelliitin.

En osaa olla missään. En jaksaisi enää asua äidin nurkissa, vieraaksi muuttuneessa lapsuudenkodissa. En jaksaisi pusertaa itsestäni vielä yhtä leiriviikkoa iloisena työminänäni. En haluaisi palata vielä takaisin kaupunkiin, joka joskus oli enemmän koti kuin mikään muu. Sekin on nyt jotenkin sijoiltaan. Minulla on iso ikävä jonnekin, mutta missään ei ole hyvä.