Valitin pyöräparkkeeraajista, joten lienee aika tehdä oma tunnustus: olen aivan kamala pyöräilijä. Oikea sakkorysä. Ajan yöllä pimeällä pyörällä ilman kypärää jalkakäytävältä risteykseen päin punaisia. Kuinka ison kertoimen saisin 35 euron sakolle? Eikä tämä ole leveilyä piittaamattomalla liikennekäyttäytymisellä, ihan tyhmyyttä se vain on.
Tyhmyyttä on taas muutenkin riittänyt. Joitain suhteita en vain osaa. Loukkaannun aina samoista pikkumaisista ja täysin omista sisäisistä (vääristä) tulkintamalleistani nousevista jutuista. Ja sitten harmittaa, kun polkupyörä on ojassa, vaikka sinne on ihan itse osannut kurvata - jälleen siinä samassa mutkassa. Äh.
Mutta.
Minä palautin tänään graduni. Toimistosihteeri hyräili The Final Count Downia. Pian yliopisto saa minusta rahat ja minä arvosanan 63 sivuisesta tekeleestäni, josta olisi voinut tulla oikein mainio, jos osaisin. Tai jos minulla olisi akateemisia tavoitteita. Tai jos olisin suunnitellut ajankäyttöni paremmin. On jotenkin huvittavaa, että graduprosessini kesti kauemmin kuin yksikään parisuhteeni.* Siksi on vain oikein ja arvollista, että ilmoitan facebookissa päättäneeni pitkäaikaisen suhteen - Joseph Ratzingeriin. Se on siis se nykyisen paavi. :)
Parasta tässä on kuitenkin se, että nyt saan tehdä asioista, joista olen viimeiset kaksi viikkoa unelmoinut. Saan siivota ihan koko kodin (täällä on hirveä sotku, en halua enää mennä keittiöön), saan mennä kirjastoon lainaamaan romaaneja (lainasin jo kaksi, joita neiti P suositteli), saan neuloa (kesken on sellainen ihana kauluri-huppu-systeemi)... Mutta kai minä ajattelin, että gradun palauttaminen olisi jotenkin isompi juttu. Luulisi, että kaikkien itkujen ja kiukuttelujen jälkeen nyt helpottaisi. Tai että edes tässä vaiheessa tajuaisin oikeasti valmistuvani.
Ja minä vain huudan vessakopista toiseen, että en minä osaa. Miksi rakkaus ei onnistu juuri silloin kun sen pitäisi? Miksi kaikki hyvät tyypit kuolee ja paskat jää tänne? Miksi minä sanon, että mene sinä kuuseen, kun haluaisin sanoa, että ole siinä? Miten tätä ajetaan?!
Toinen kirjoista, jotka lainasin, on Sue Monk Kiddin Merenneidon tuoli. Olen saanut siitä jo maistiaisen, johon päätän tällä kertaa. Ehkä tänään juuri tämä on totta:
On selvää, ettei kukaan tuomitse minua ankarammin kuin minä itse, sain itse aikaan todellisen haaksirikon. Jotkut sanovat, että lankesin, ja he ovat ystävällisiä. En minä langennut - minä hyppäsin itse.
ps. Otsikko on lainattu kirjalta, jonka olen halunnut jo vuosia lukea vain sen nimen takia.
*Ja ensimmäinen, josta kävelin omin jaloin ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti