Niin minua.

Kun istun aamupalapöydässä yksin ja itken muroihin, tämä biisi soi. Sitten sieltä itkun välistä huomaan pienen kissan kysyvän katseen "mikset sä jo anna mulle ruokaa?" ja on ihan pakko vähän hymyillä. Ja nauraa toiselle kissalle, joka putoaa pöydältä arvioituaan loikkansa väärin. Tämä biisi soi, kun kotimatkalla Liperi-kylttien kohdalla alkoi tuntua niin pahalta, että halusin kääntyä takaisin, mutta päädyin kuitenkin jatkamaan eteenpäin. Kotipihassa jo joku soittaa "saako tulla teelle". Tämä on taistelukappaleeni. Tätä huudatan aamulla ja ajattelen, että tänään voi olla se päivä, kun sattuu vähän vähemmän. Tänään voi tapahtua jotain hyvää.

Tämä on ollut yhden onnettoman taistelun kesä. Jos tämä kesä olisi elokuva, loppukohtauksessa minä seisoisin yksin lippuni kanssa jo tuhkaksi muuttuneella preerialla. Mutta yhä pystyssä, itkujen ja epätoivon jälkeen. On taas lähdettävä liikkeelle. Annettava kiiville mahdollisuus. Ei jokainen niistä voi olla kivikova.

Tämä taas sarjassamme postaukset, joissa ei ole mitään järkeä ja jotka on kirjoitettu vain, jotta voisin jakaa jonkun kivasti minua juuri nyt koskettavan biisin, jonka kautta voin jotenkin käsitellä sitä outoa sisäistä maailmaa, joka aukeaa joka päivä yhä suurempana solmuna. Outo yhdistelmä vihaa, väsymystä ja taistelutahtoa. Olkoon tämä postaus ja biisi myös oodi kaikille niille ystäville, jotka kääntävät katseensa itään savumerkkien varalta, sekä niille, jotka sanovat, että anna sattua vaan. Niille, jotka tietävät, millä on oikeasti merkitystä.

Elokuva olisi kuvamaailmaltaan sekava ja kerronnaltaan hajanainen, jossa hauskat sivuosat saisivat paljon tilaa. Eikä siinä olisi kunnollista loppua. Juuri sellainen häiritsevästi irralliseksi jäävä elokuvakokemus. Elämä kai itsessään vain on sellaista. Jopa pääosan esittäjälle - joka yleensä tajuaa vähiten kaikesta.