Parasta aikaa.

Minulle syksy on parasta aikaa. Syysaamut ovat rakkauteni, mutta kovin harvoin jaksan herätä niitä ihastelemaan. Nyt jouduin työn puolesta lähtemään liikkeelle niin aikaisin, että ulkona oli sumua ja kostea ilma tuoksui syksylle. Tielle putoilevat keltaiset lehdet tanssivat aamuauringossa. Maailma on hetken täynnä värejä. Syksyllä elämä palaa uomiinsa ja asettuu.

Ensimmäista kertaa koskaan minua todella ahdisti palata Joensuuhun. Tuntui, että kaikki on väärin. Vanha porukka on hajaantunut maailman tuuliin, ihmissuhteet ovat sekaisin ja vastausta vaille jääneitä kysymyksiä liikaa. Pelotti tulla kohtaamaan se kaikki. Pelkäsin kodin kääntäneen minulle selkänsä.

Mutta koti tuoksui kodille. Asiat olivat paikoillaan. Kävin luottokampaajalla hakemassa tukkaan uuden värin ja kampaamosta ulos astuessani tunsin olevani taas vähän enemmän oma itseni. Ja tämä oli vähän enemmän minun kaupunkini. Ja lähtiessäni ystävän kanssa vesijuoksemaan tunsin saavani elämäni takaisin.

Täällä olen ollut viisi vuotta. Ruokalassa on tuttuja kasvoja, joiden pöytään voi mennä istumaan. Kadulla on tuttuja kasvoja, joita tekisi mieli tervehtiä ihan vain siksi, että olemme kohdanneet lähes joka päivä viiden vuoden ajan sanomatta sanaakaan. Ei mikään ole enää samoin kuin silloin joskus. Ei niin kuin tuossa valokuvassa ilmoitustaulun kulmassa. Se on maamerkki ajasta, joka joskus oli, ihmisistä, joita minulle tulee isosti ikävä. Nyt tuntuu, että se silloin oli parasta aikaa.

Tämä syksy tuo jotain uutta.
On muuttolaatikoita ja paniikinomaisesta gradun kirjoittamisesta kipeä selkä.
Ajattelin ottaa elämän kuitenkin vastaan ilman sen suurempaa taistelua. Olen selviytynyt liian pitkään, pitäisi kai alkaa elääkin. Edelleen pelkään, että kaikki romahtaa kuin korttitalo, mutta ehkä hetkeen en ajattele asiaa. Niin monena aamuna kuin pystyn, herään katsomaan auringon nousua. Niin monena päivänä kuin pystyn, istun pitkään ystävien kanssa ja katson kun lehdet satavat puista.

Tänään on se päivä kun jätetään
vanha elämä taakse ja lähdetään