Liian kuuma.

Joo, joo "talvella sitten valitetaan, kun on kylmä". NO EN VALITA. Kylmää vastaan voi sentään suojautua, hellettä ei pääse pakoon edes järveen. Tai vilvoitus on hyvin lyhytaikainen.

Minulla oli loma ja olen jo palannut töihin. Kissat ovat palanneet mummolan kukkapenkistä kotiin makaamaan maha vasten betoniseinää.

Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun ovitauluun tuli toinenkin nimi.

Nyt on liian kuuma. Palataan asiaan syksymmällä.

Onneksi nyt on jo pimeät ja viileät illat. Herralle kiitos, syksy tulee!

Kaksi nimeä.

Kotiovessa on kaksi nimeä. Siinä se nyt on. Todiste. Tuon oven takana asuu kaksi ihmistä (ja kaksi kissaa, mutta se pitää itse päätellä ovikyltistä). Olemme nyt viikon opetelleet elämää saman katon alla ilman parasta ennen -päiväystä. Onhan Kalamies ollut täällä yhtenä talvena kaksi kuukautta ja viime kesänäkin useamman viikon. Mutta niissä oleskeluissa on aina ollut eräpäivä - kun harjoittelu loppuu, kun opinnot alkavat... Nyt täällä on kahden ihmisen huonekalut, astiat, vaatteet ja elämät.

Huomaan taas hämmentäväni ihmisiä asumalla näin. Sillä eihän tässä ammatissa voi. Eihän tällä taustalla voi. (Tosin en ole koskaan elänyt varsinaisessa ydinperheessä, joten riippuu ihan, että mistä kulmasta katsotaan.) Naapurit kysyvät vähän varovasti todeten. Tutuilta tulee epävarmoja hymyjä, että kivahan se...on...kai.

Huomaan miettiväni yhteisön reaktioita. Puhutaanko takana päin? Tosin, milloin ei olisi puhuttu? Milloin ei olisi tiedetty minua paremmin, millaisesta perhetaustasta tulen ja millainen ihminen siksi olen? On totta, että virkani puolesta minun tulisi eläää esimerkillistä elämää (tavoitella kirkon ideaalia). Mutta miten sitä eletään?

Viime aikoina olen pohtinut paljon itselle rehellistä elämää. Siihen liittyy vahvasti myös Jumalalle rehellinen elämä.

Olisimme voineet muuttaa Kalamiehen asumaan nimellisesti toiseen osoitteeseen, ehkä jopa ihan naapuritaloon. Tai olisimme voineet päräyttää maistraatissa naimisiin muuttopäivänä, jotta oveen saataisiin vain se yksi nimi. Tai olisimme voineet venyttää kaukosuhdettamme vielä yhden vuoden, elää omia elämiämme omilla maillamme. Nämä valinnat olisivat miellyttäneet yhteisöä, näyttäneet oikeilta. Rehellisiä ne eivät olisi olleet.

Minä tunnen itseni. Olen elänyt yksin pitkään. Minun pitää saada opetella toista. Pitää saada asettua ensin kahdella nimellä. Että sitten voisi olla vain yksi nimi. Sillä yhdessä eläminen on minulle vakava ja iso asia. Avioliitto on minulle vielä isompi asia. Ja nämä kaksi pilaria haluan rakentaa huolella. Yhtäkään hyllyä ei kannettu kynnyksen yli kevein perustein, eikä kutsukorttimalleja googlata huvin vuoksi, vain haavekuvien takia.

On tämä tunne-järki-ristiriitansa vaatinut. Että kun ei voi. Mutta kun tuntuu oikealta. Kun on ihan innoissaan siitä toisesta nimestä, mutta ei tiedä, onko se soveliasta.

Kaksi nimeä kotiovessa kertovat: tämä on minun elämääni. Tämän valintani kanssa elän ja Jumalani edessä seison. Tämän kaiken olen saanut Jumalalta lahjaksi. Tätä minä vaalin. Tästä minä kiitän.

Saako rukoilla?

Naamakirjan puolella yhdessä tietyssä ryhmässä keskustellaan rukousaiheista ja niiden tärkeydestä. Että saako pyytää rukousta kurkkukivun puolesta, kun kuitenkin edellinen pyysi rukousta vakavasti sairaan läheisen puolesta. Muistelen, että yhdessä toisessa ryhmässä "keskusteltiin" joskus rukousopetuksesta - ja myös siellä oli jonkinlaisena pohjavireenä ajatus, että on olemassa oikeaa ja vähemmän oikeaa rukousta. Ainakin seurakuntalaisille pitäisi opettaa, ettei Jumalaa kannata vaivata kovin pienillä ja maalaisjärjellä ratkaistavissa olevilla asioilla. "Jumala ei ole mikään toiveautomaatti!" 

Olen siis itse pahimmanluokan rukouksen väärinkäyttäjä. Olen kuluneen kesän aikana osallistunut esim. rukoushaasteeseen, jossa kolmen päivän ajan sai julkaista kolme itselle tärkeää rukousaiheitta. Olen pyytänyt rukousta mm. kadonneen kissan, poikaystävän työpaikan ja yhden muuton puolesta. Asioita, jotka eivät ole maailmanluokan mittakaavassa mitenkään olennaisia. Työttömiä on Keski-Suomessa valtavasti, kissoja katoaa ja löytyy joka päivä... Mutta nämä olivat oikeasti minun elämäni suuria asioita. Toki olen pyytänyt rukoustukea myös "oikeasti isoissa" asioissa - läheisen sairaus, laitoksissa kohtaamani vanhukset... 

Kadonnut kissa tuli vahingoittumattomana takaisin kotiin. Kalamies sai työpaikan, ainakin kuukaudeksi. Muutto ei saanut minua raivon partaalle eikä mitään olennaista mennyt rikki. Ja minä kiitän Herraa tästä kaikesta. Nämä pienet vastaukset vahvistavat minun uskoani. Muistuttavat minua siitä, että Jumala on niin suuri, että ymmärtää myös yksityiskohtien merkityksen. Kestän silloin myös sen, että Jumala toisinaan vastaa ei. Rukous ei parantanut, ei avannut ovia. Koska Jumalalla oli omat suunnitelmansa. 

Ei Jumala ole toiveautomaatti. En minä osaa tai voi vain istua paikallani ja rukoilla. Jos olen sairas, otan lääkettä. Jos jotain on kateissa, etsin sitä. Jos tarvitsen työtä, haen aktiivisesti. Mutta kaiken tämän voin tehdä rukoillen. 

Omin rukoukseni on kuitenkin varsin pientä ja arkista. Voin rukoilla myös toisten varsin arkisten asioiden puolesta. Ei ole niin tyhmää tai turhaa pyyntöä, etteikö Jumala voisi sitä kuulla. Ja kun kaikki muu hengellisyys väsyttää, sanat ovat painavia ja messut liian pitkiä, rukous jää. Ne pienet huokaukset: "pidä minusta kiinni." 

Jumala on suuri, mutta me ehkä teemme hänestä pienen. Jota saa vaivata vain isoilla rukousaiheilla. Jonka siunaus ja johdatus riittävät vain tiettyyn rajaan asti. 

Neljäntienristeys.

Kun asiaa ei puhuttu ulos, se eli hänen sisällään. 

Luin juhannuksena työkaverilta lainaksi saadun uutuuskirjan: Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen (WSOY 2014). Tämä oli kirja vahvoista naisista, sukutalosta ja suljetuista huoneista. Pidin teoksesta paljon. Neljäntienristeyksessä oli jotain samaa kuin Jäässä, mutta tarina oli minusta parempi. Sukutarinana tämä toi myös mieleeni aiemmin ihastelemani Armon yön.

Kirja oli kaunista kieltä ja nopea lukea. Pidin tavasta jaksottaa kirja "kuljettuina teinä" ja kertoa tarina neljän eri henkilön näkökulmasta. Tarina rakentui pala kerrallaan eri ihmisten  historiasta. Ensin on Maria, nuori kätilö, joka saapuu syrjäiseen kylään ja ansaitsee hiljalleen paikkansa. Marialla on avioton lapsi, Lahja. Lahja hankkii itselleen kaiken, mitä muillakin - vaikka väärässä järjestyksessä. Sitten on Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo, joka elää piinallisen anoppinsa talossa. Viimeisenä on Onni, Lahjan mies, koko tarinan ydin.

Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea tai väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri paikassa taloa kuin minne aikoi alkujaan mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensäkin, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan. 

Tarina tuli lähelle, koska oman sukuni tarina on tarina vahvoista naisista. Yhteisöön ja normiin on ollut vaikea sopia. Itsekin olen kasvanut vain äidin kanssa. Sukutilalla tuntee menneiden sukupolvien painon, vaikka sukupolvet eivät meillä ehtineet elää yhdessä. Etenkin Mariassa on jotain tuttua - ehkä siksi pidin hänestä hahmona eniten.

Kinnunen osaa karun kauniilla tavalla kuvata vanhenemista. Elämä riisuu vahvat naiset. Mariasta tulee reumatismin runtelema tyttären kodin ja omien painajaistensa vanki. Lahjan kovuuden alta pilkahtaa viime metreillä ihminen, joka rakasti sillä, mitä oli.

Älä sinäkin minua jätä. Ollaan edes me tässä talossa kahden. Ollaanhan?

Hyrrä.

vaikka se tietää, että
mikään ei tunnu miltään
jos aina liian nopeasti pyörii hyrrä

ja vaikka se tietää, että
mikään ei tunnu miltään, 
jos värit sotkee palettiin likaiseen

Don Huonot - Hyrrä

Päässäni pyörii hyrrä. Töissä ja kotona on kaikenlaista.

Mistä tietää, että rakastaa riittävästi? Milloin rakastaa liikaa? Tai liian vähän?

Olen pitänyt itseäni järki-ihmisenä, mutta oikeasti minä käyn tunteella. Asiat tuntuvat minussa. Joudun helposti tunteeseen. Päätösten perustelut osaan muodostaa järjellä, mutta muutoksen takana on aina tunne.

Olen istunut iltahartauksissa ja tunnistanut tunteen. Tiennyt, että tämä koskettaa. Miettinyt, miksei minua kosketa. Katson viimeisen illan ristiä, ajattelen omaa mannalappuani, johon on löydetty kaunis raamatunkohta. Sisälläni ei liikahda. Ajatuksen tasolla mietin kuinka osuva tuo Sananlaskujen kohta on. Tätä käytän jossain. Mutta hyrrä pyörii liian nopeasti, paletti on likainen ja värejä liikaa.

Tiedän, etten aina ole huonoin kaikista. Joskus silti tuntuu siltä.

Minua lohduttaa opetus: usko ei ole tunnetta. Vaikka tunneihmisen menovesi loppuu eikä mikään tunnu miltään, Jumala on. Tunne-erämaassakin Jumala on.

Laiturilla.

Ihmisillä on niin paljon kaappeja

ja luurankoja niissä kaapeissa

ja homoja

ja sleyläisyyttä

-yöllinen keskustelu ystävän kanssa

Olin tänään uimavahtina leirillä. Vastarannalla oli sumua, vedestä nousi usvaa.
Vastapäätä oli tyhjä penkki.

Muistan harjoituksen, jossa ryhmän keskelle asetettiin tyhjä tuoli ja sen piti kuvata kulloiseenkin harjoitukseen liittyvää henkilöä tai asiaa. Siinä voi olla pomo, pelko, puoliso tai vaikka Jeesus.

Mitä haluaisit tälle sanoa?

En puhunut penkille. Luin kirjaa Ihmisennäköinen Jumala, pakenin keskustelua. Mietin, onko lohdullista vai kamalaa, että Jeesukseen on ainiaaksi kirjoitettu ulkopuolisuus. Oikeasti hän ei ole koskaan kokonaan meidän, länsimaisten ihmisten. Vaikka me kuinka pukisimme hänet aikamme vaatteisiin ja aatteisiin.

Luin kirjaa, laskin päitä veden pinnalla. En keskustellut penkkiolennon kanssa. Ehkä siinä joku katseli minua. Kolisteli kaappieni luurankoja. Ehkä se oli Jeesus, vasemmistoradikaali, väärinymmärretty tuomiopäivän pasuuna, länsimaisen kuoren alle kadonnut juutalainen. Katselemassa punatukkaista kaappisleyläistä naispappia, jonka päässä soivat eroista ja puumanaisista kertovat laulut.

Mitä me ollaan?

Olen nyt kahdesti kevään aikana törmännyt abivuoden poikaystävääni. Hän oli ensimmäinen poikaystäväni ja ehkä siksi myös jotenkin traagisin. Hänen jälkeen on tullut pari muuta, jotenkin samasta puusta tehtyjä. Taivaanrannamaalareita, etsijöitä, lähtijöitä.

Ensimmäisellä kerralla sydänalassa muljahti, kun tunnistin tutun niskan. Päässä kihisi. Ja juttutuokio oli oikein mukava, vaikka jälkeenpäin se tuntui haljulta. Siinä leijonaihminen puhui elämästään ja minä kuuntelin. Niinkö se oli silloinkin?

Tunnistan kasvot tuhansien joukosta edelleen. Muistan silmien värin. Jotenkin hän on sama. Sama vino hymy, sama musta farkkutakki. Minä en enää hymyillyt silmilläni. Mietin, kuinka eri olen kuin silloin. Erilaiset vaatteet, erilainen tapa puhua. Sisältäkin jotenkin eri kohdasta vinossa.

Tunnistan kasvot, mutta katson eri silmin. Vino hymy ärsyttää omahyväisyydessään. Kuulen puheessa itsekorostusta. Hän vaihtaa seuraa hyvästelemättä. Niin se oli silloinkin. Enää en välitä katsoa taakseni, jää kaipaamaan. Sisällä ei muljahda, päässä ei kihelmöi.

onpa kiva pitkästä aikaa jutella
vaikka en tunne enää sinua