Olen nyt kahdesti kevään aikana törmännyt abivuoden poikaystävääni. Hän oli ensimmäinen poikaystäväni ja ehkä siksi myös jotenkin traagisin. Hänen jälkeen on tullut pari muuta, jotenkin samasta puusta tehtyjä. Taivaanrannamaalareita, etsijöitä, lähtijöitä.
Ensimmäisellä kerralla sydänalassa muljahti, kun tunnistin tutun niskan. Päässä kihisi. Ja juttutuokio oli oikein mukava, vaikka jälkeenpäin se tuntui haljulta. Siinä leijonaihminen puhui elämästään ja minä kuuntelin. Niinkö se oli silloinkin?
Tunnistan kasvot tuhansien joukosta edelleen. Muistan silmien värin. Jotenkin hän on sama. Sama vino hymy, sama musta farkkutakki. Minä en enää hymyillyt silmilläni. Mietin, kuinka eri olen kuin silloin. Erilaiset vaatteet, erilainen tapa puhua. Sisältäkin jotenkin eri kohdasta vinossa.
Tunnistan kasvot, mutta katson eri silmin. Vino hymy ärsyttää omahyväisyydessään. Kuulen puheessa itsekorostusta. Hän vaihtaa seuraa hyvästelemättä. Niin se oli silloinkin. Enää en välitä katsoa taakseni, jää kaipaamaan. Sisällä ei muljahda, päässä ei kihelmöi.
onpa kiva pitkästä aikaa jutella
vaikka en tunne enää sinua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti