Päänsisäistä pääsiäistä.

Onnellisilla ihmisillä on harvoin mitään sanottavaa. 

Eikä ole minullakaan. 

Elämä on kaikkineen kuitenkin aika hyvää. 

Tämän blogin juuret ovat murheessa ja syvissä vesissä. 

Ehkä siksi hiljaisuus. 

Minä kellun.

 Pääsiäsiaikaan olin myös töissä lähes päivittäin 8.15-20.15 ja valmistelin aika monta puhetta. Sunnuntaina mielen valtasi valtava helpotus siitä, että hetkeen ei tarvitse olla valmistamassa yhtään mitään. Kiireinen viikko oli kuitenkin myös mielekäs viikko. 

Tämän vuoksi tätä työtä teen. 

Kertoakseni tyhjästä rististä, ainosta toivosta. 

Ave Crux, spes unica.

Ikoni on jouluinen. Edessä elämänpuu. 

Joskus aiemmin puhuin Marian monista kasvoista. 

Ei äitiys voi olla vain lempeää hymyä, ei ainakaan 

Marian äitiys.

 

Olin töissä.

Maanantai-iltana puhuin suden hetkestä,

ja joku sanoi, että olen vanha sielu.

Muistopuheessa kerroin pajunkissoista ja "pajuruusuista",

joita ei kuuluisi olla

ja jotka ovat juuri niitä kaikkein kauneimpia.

Söin suklaamunia.

Äiti oli piilottanut yhden ison

yöpöydän laatikkoon. 

Kissatkin halusivat osansa... 

Meillä on öisin ollut levotonta. 

Multa lentää ja munat katovat.

Jollain on kevättä rinnassa.

Äiti teki minulle tilkkutyönä päiväpeiton. 

Se on todella ihana!

Urhokin arvostaa.

Parvekkeellani on joulu ja pääsiäinen yhtä aikaa. 

Ulkona on liikaa lunta, yöllä satoi lisää.

Pääsiäispyhinä luonani asui ystävä. 

Ja tapasin toisen ystäväni rakkaan. 

Osasin vielä puhua englantia!

 

Kolmen yöllisen mullanpoiston jälkeen 

tämä narsissi siirtyi parvekkeelle. 

 Onneksi enkelinsiipi jaksaa kukkia.

Aurinkoista kevättä!

Ihana!

Joillekin ihanuus on luontaista. He tulevat tilaan vakuuttuneina siitä, että ovat paikan kaunempia ja mielenkiintoisimpia ihmisiä. Illan päätteeksi kaikki muutkin ovat vakuuttuneita tästä asiasta.

Itselleni ihanuus ei ole niin luontaista. En ole oppinut olemaan ihana itsenäni, vaan olen koko ikäni yrittänyt sopeutua joukkoon, miellyttää. Ostan omaa paikkaani. Yritän huolehtia siitä, että muilla olisi mukavaa - ja syyllistyn kamalasti siitä, että haluankin joskus tehdä asiat toisin. Syyllistyn myös omista tunteistani ja tunneilmaisustani. Enhän minä voi sille niin  sanoa, kun sit sitä alkaa ahdistaa. Ja sitten ahdistuin itse omista ajatuksistani, joita en jakanut kenellekään. Kun minä olen niin vaikea! Mutta eikö se toinenkin voi olla vaikea?

Kanniskelen mukanani jotain epämääräistä kelpaamattomuutta. Minä olen neliö ja ne muut ovat ympyröitä. Ja lähes pakenen paikalta, jos joku sanoo minua kivaksi. Sanasta ihana seuraa vain nolostunutta kengänkärkien tuijottamista... kun enhän minä ole yhtään sellainen.

---

Mutta ole Sinä ylpeä

itsestäsi

äläkä katso pois

kun Sinua kauniiksi sanon

Sillä kun nainen ei suostu kauneuteensa

kun kantaa naiseutta joka solullaan

elämisen aikakausia ihonsa hämärässä

ja jos mies ei sitä näe

ei pahat päivät ole hyviä 

-A.W. Yrjänä, Pahat päivät (ote)

(Arcana 1997)

Yritän opetella ihastelemaan itseäni. Ihastelen sotkuisia mutanttikissojanikin joka päivä, vaikka ne tuskin kaipaavat itsetunnon kohotusta. Ja minulla sentään on ihan oikea määrä sormia! Kissaa on kyllä pakko ihailla: siinä se makaa, ylpeänä, juuri tuhoamansa kukka-asetelman jäänteiden äärellä, ja silmissä on katse nyt sinä haluat vain paijata minua.

Itseään pitää uskaltaa terveesti kehua. Yritän katsoa peiliin armollisesti. Että on se kiva! Ehkä vaikeinta itsensä ihastelussa on se, ettei vastaa omaa ihannekuvaansa ollenkaan. On liikaa ja liian vähän ja onhan sekin nätimpi ja naisellisempi ja askelkin niin kevyt ja minä vain junttaan tennareissa hupputakki päällä... Vaati paljon, että kelpaa itselleen. Mutta minä ajattelin kelvata, olla ihana. En ehkä enää ole Sen Toisen prinsessa, mutta oman ihmemaani Prinsessa minä saan olla.

Ja uskon oikeudekseni olla se vähän hullu nainen, jolla on sekaisia ajatuksia. Ne ajatukset saa jakaa, vain silloin ne voivat aueta, kehittyä, tulla hyviksi taas.

Niinpä minä päätin, etten aina juokse karkuun. Nostan pääni ihanan kohdalla. Päätin, että huutelen vieraisiin pöytiin ja hölisen täällä sekaisia ajatuksiani siitä, kuinka joskus on hirveän vaikeaa antaa itselleen lupa olla ihana. Ihana sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Loppuun vielä ihastelubiisi!

Hirrrrveen ihanaa ja söpöä ja pörröistä viikonloppua!

Äänet ovat lasketut.

Aiemmin täällä kirjoitin kuinka vaalit (etenkin presidentivaalit) kiristävät.

No nyt on Suomella uusi presidentti. Istunut kohta jo kuukauden vallan kahvassa. Hyvä se on. Kuusi vuotta sitä katsellaan ja sitten valitaan uusi. Ja samanlaisia ne lopulta on kaikki.

Kuopio sai hyvän piispan. Ymmärrän kyllä, että yhä useampi opiskelutoverini halajaa vihkimystä juuri Kuopion hiippakuntaan ja Kuopion piispalta. Onhan se Jartzinger vähän meidän Joensuun teologien "oma".

Tänä iltana käveltiin työkaverin kanssa kirkkoon kuulemaan kirkkoherranvaalin tulokset. Ja sitten työporukan akkalauma lähti onnittelemaan tuoretta pomoa. Onnea Jarmo! Kaikkineen olen iloinen, että se hössötys on nyt ohi. Muutosten edessä ollaan joka tapauksessa, mutta ehkä ne nyt on helpompi ottaa vastaan.

Nyt ainakin voi taas hengittää ja puhua jostain muustakin. Vaalit ja äänestykset vievät valtavasti tilaa ja jännittävät ja kutkuttavat.

Ainejärjestöaikaan sain olla omakohtaisesti jännittämässä suljetun lippuäänestyksen tuloksia. Oi syyskokoukset ja vaikuttamisen huuma! Ehdotan suljettua lippuäänestystä! Kyllähän sitä sitten kuuli, että en äänestänyt sinua ihan itsesi vuoksi. Lakkaisit jo haalimasta tekemistä. Niin, toisinaan kai myös häviäjä voittaa - ainakin loppuunpalamista pelkäävien kaverien mielestä. (Tosin sillä kertaa tulin valituksi!)

Vahvan epäosaamisen viikko alkaa olla ohi. Ensi viikolla kohti uusia mahdollisuuksia.
Ja tiedossa on ainakin synttärikemut. Je!

Keväinen linnunherne ja muita elämän pieniä hetkiä.

Tiedättekö tunteen, kun tuntuu hyvältä ja pahalta yhtä aikaa? Vähän kuin sielussa olisi menossa liian nopea diashow, muistot ja tunteet juoksevat ketjussa, sekoittuvat toisiinsa ja lopulta vain tuntuu hyvältä ja pahalta yhtä aikaa ja päässä on vain huutomerkkejä.

Tällä viikolla oli jotenkin vaikeita aamuja. Harmaita aamuja, kun taivas roikkuu loskan päällä ja sielussa painaa jokin. Enkä osaa kuoria edes appelsiinia. Liian isolla veitsellä vedetyt viillot ja väkisin auki väännetty kuori. Hedelmämehua joka paikassa. Mutta appelsiinit ovat nyt niin hyviä. Ja ne pitää syödä seisten, työtasoon nojaten harmaina aamuina. Ja Ylermille pitää pudottaa yksi kuorenpalanen, jotta se voi hetken pitää sitä suurena saaliinaan.

Suurimman osan ajasta ajattelen, että täällä kaukana on helpompaa. Ei se silti vie pois sitä tosiasiaa, että elämä jatkuu siellä toisaallakin. Se Toinen on yhä olemassa. Siellä näkökentän äärirajalla se vilkuttaa. Tuntuu. Enkä enää tiedä, mitä minä ikävöin, mikä siinä niin tuntuu. Sitä minä vain, että olisi kuin ennenkin.

On ihmisiä, jotka sotkevat ajatuksia kuin huonosti viritetyn radiokanavan taustakohina. Ja on ihmisiä, jotka tuntuvat. Olisi helpompaa elää vain sen kohinan kanssa.

Toisinaan se kohina on mukavaa. Kohdistan itseni kohinaan, annan sen vallata ajatukset. Nauran ääneen ja hymyilen typerästi. Sitten voin kääntää ajatukseni toisaalle. Tunteesta ei saa otetta, sitä ei voi estää. Se on kuin rautapallo. Ja itku asuu silmien takana.

Onneksi on ystäviä, jotka pyytävät: tule tänne minun kanssani. Käydään ihmisten paikoissa. Tehdään ruokaa ja keitetään kahvit, puhutaan siitä, että ei olla aikuisia vielä. Nauretaan omalle mahdottomuudelle. Katetaan yömyöhällä pöytään leipää ja maitoa. Siinä minulla on kotoisa olo - tämä on uutta, mutta vähän kuin ennenkin. Pojat kysyvät, pääsenkö publiikkiin. Ja ennen kuin ehdin vastata, tiedän etten jäisi pois, vaikka sanoisin ehkä ja kattellaan.

Yöllä satoi lunta. Petollinen kevät. Lupailee kesää ja tuokin talven. Nukuin todella huonosti. Aamulla liukastuin matkalla autolle. Liukastuin tullessani takaisin. Leikkautin tukkani ja äiti auttoi sen värjäämisessä. "On sinulla kauniit ja hyväkuntoiset hiukset", ihasteli kampaaja ja unohti leikata latvoja enemmän.Värisävykin oli vähän väärä, mutta on se ainakin punainen. Nyt on sellainen noidanpunainen.

Ala-asteella sanoivat, että minulla on noidan nenä. Äiti sanoo, että se on isältä peritty. Tuntemattomastakin sitä ikänsä kantaa jotain mukanaan.

Iltaisin on helpompaa. Toisinaan joku saa minut hymyilemään. Se on vielä uusi, se on vain kohinaa, mutta saa minut hymyilemään.

Kylpyhuoneankka kannettuna ruokakuppiin - tämä on viimeinen varoitus:
Seuraavaksi syön enkelinsiiven!

Rajan variaatioita.

Kirjastossa on toisinaan mukava vain kuljeksia. Odotella, josko hyllyistä sattuisi silmään jotain mielenkiintoista. Taas sattui. Minua odotteli Riikka Pulkkisen Raja.

Kirja koukutti, vaikka se ei ollutkaan mielestäni ihan yhtä hyvä kuin Totta. Pulkkisen tyylin tunnisti kyllä. Kaunista. Monta lomittaista tarinaa, joiden kautta kerrotaan yhtä suurta kertomusta. Pidän Pulkkisen kirjoitustyylistä todella paljon. Ihailen hänen kykyään eläytyä sekä eskarilaistytön että nelikymppisen lukio-opettajaisän, rakastuneen lukiolaistytön ja vaikean valinnan edessä olevan professorinaisen maailmaan.

Kirjan teemat ovat isoja, ja ne kaikki kietoutuivat saman kysymyksen ympärille: missä menee raja? Mikä piirtää ihmisen rajat suhteessa itseen, suhteessa muihin ihmisiin? Voiko rakkaalleen luvata rikoksen? Oikeuttaako rakkaus epäsopivan suhteen? Ja mikä on rakkautta, mikä on himoa? Jokaisen hahmon elämässä tuntui olevan läsnä myös leikki: kuolemaleikki, suhdeleikki, prinsessaleikki... Jossain vaiheessa leikki muuttui todeksi, liiankin todelliseksi, kuin huomaamatta.

Lukekaa toki itse.

Tässä oli taas kirja, joka sysäsi jotain liikkeelle myös itsessä.

Välillä tosin luin kirjaa korvat punaisena - miten tässä voi olla näin paljon seksiä!?

Ja sitten toiseen kulttuurielämykseen, joka myös sisälsi yllättäväsi paljasta pintaa. (Jotenkin alastomuus on aina hämmentävämpää teatterissa kuin elokuvakankaalla. Ja tässä tarinassa ainoa mies oli todella... myötähäpeää herättävä.)

Kävin siis helmikuussa katsomassa ystävän kanssa näytelmän 33 variaatiota Jyväskylän kaupunginteatterissa. Se on kertomus naistutkijasta, joka haluaa selvittää, miksi Beethoven halusi kirjoittaa keskinkertaisesta valssista, "töhertelijän tuherruksesta", 33 erilaista variaatiota. Nainen sairastaa nopeasti etenevää lihasrappeumasairautta. Tuo tutkimus on hänen viimeinen tehtävänsä. Mukana sopassa on myös tutkijan tyttären rakkaustarina äitinsä hoitajan (se nolo mies) kanssa.

Samalla näytelmä on kertomus Beethovenista säveltämässä näitä valssivariaatioita. Hän on kuuroutumassa. Vanha kärttyinen ukko, jonka viimeinen pakkomielle on tuo valssi, josta tuntuu löytyvän loputon määrä variaatioita. Kustantaja haluaisi jo saada teoksen painatetuksi, mutta "se ei ole vielä valmis".

Näytelmä kertoi tarinoita hienosti rinnakkain. Välillä nämä kaksi tarinaa olivat ja tapahtuivat näyttämöllä yhtä aikaa. Kahden suuren ihmisen joutsenlaulu soi noissa valssivariaatioissa. Tällainen vähän pirstaleinen ja päällekkäinen kerrontatapa miellyttää minua. Nautin. Sai nauraa ja sai herkistellä.

Vuorotellen taiteilija ja tutkija halusivat lisäaikaa, milloin kustantajalta, milloin arkistonhoitajalta, lopulta elämältäkin. Se ei ole vielä valmis.
Milloin työ on valmis? Milloin elämä on valmis? Mihin voidaan vetää raja?

Näytelmä sivusi myös avustetun kuoleman teemoja - aivan kuten Rajakin. Mihin vedetään ihmisen elämän raja? Kuka sen vetää?

Eutanasia on nyt noussut (jälleen?) keskusteluun. Kotimaa-lehden kestotilaajien lahjuslehti Suola julkaistiin nyt teemalla kuolema. Siinäkin yhteydessä käsiteltiin eutanasiaa. Jollain toisella foorumilla Päivi Räsänen lausui jotain ja keskustelu kiihtyi. Puolihuolimattomasti seuraamassani tv-sarjassa nainen pyytää ex-mieheltään avustusta päiviensä päättämiseen sairautensa loppuvaiheessa. Kuolema on nyt jotenkin läsnä yleisessä keskustelussa. Jos haluaa aiheen tiimoilta lisää ajattelemisen aihetta, ilman valmiita oikein-väärin-iskelmiä, suosittelen elokuvia Meri sisälläni ja Million Dollar Baby.

Mutta kuolemahan on aina tapauskohtaista.

Ja voihan vaikeus! Kunpa omia ajatuksiaan osaisi paimentaa paremmin. Järjestellä ja luokitella ja tuottaa puheeksi jotenkin järkevästi. Nyt ne ovat vain kymmenen yhtäaikaista ajatusta, joista ei yksittäin saa mitään kiinni. Ja sitten pitää vain kertoa jollekin, että olen miettinyt vähän tällaisia. Kaikki lähti pähkinästä ja nyt ollaan menossa armomurhassa... Huhhuh.

Siinä koti punnitaan.

Kodin tietää kodiksi siitä tunteesta mikä tulee, kun palaa reissulta (leiriltä). Nyt täällä tuntui kodilta. Tuoksui kodilta. Joensuussakin oli kodin tuoksu. Se ihan omanlaisensa rappukäytävän lämmenneen muovin, kuivuneiden putkien ja hennon pesuaineen yhdistelmä. Täällä tuoksu on erilainen, mutta se on ehdottomasti kodin tuoksu. Sellainen lämmin. Minuuden tuoksu.

Naurettavan värikkäät verhot ja yltäkylläisen punaiset kalusteet ovat niin minua (kuten myös se, että en saanut otettua yhtä ainutta onnistunutta kuvaa siitä kauneudesta!). Ehkä kodilta tuntui siksikin, että täällä oli kotiin tullessani niin kaunista. Ihailen ilta-auringon keltaista valoa - ja sitä on täällä paljon. Maisema on kaunis. Mutta se valo. Tänne valo tulee oikein. Kauniisti. Vaikka on kevät. Inhoamani kevät.

Vuosi sitten kaikki oli niin alussa. Jotenkin hauraalla tavalla kaunista. Kukka rappukäytävässä, varovainen kädenpuristus. Loputtomasti sanoja, tutkimatonta ihoa. Samalla jokin oli loppumassa. Oli epävarmuutta, hapuilua, juurien irrottamista. Nyt on ihan erilaista. Erilaisempaa kuin pitkään aikaan.

Lisääntyvä valo on kiva, auringonpaiste lämmittää mieltä. Ja silti en voi olla toivomatta, että tämä aika menisi pian ohi. Loskainen, jäinen maa sulaisi. Olisi vain vähän tällaisia harmaita päiviä, jolloin taivas roikkuu loskan yllä. En käsitä, miksi kevät on niin vastenmielistä aikaa minulle. Ei ole hyvä, jos on valoa, ei ole hyvä, jos on harmaata. Ei vain ole hyvä tämä. 

Onneksi nyt on valoa. Ja vapaapäiviä. Olen vain istunut ihmisten kanssa kahvilla. Eihän Kardemun ihan Humppa ole, ja on minulla vain sellainen teologikaipuu, mutta on tämä tyhjää parempi. Ja voi ystävän kanssa olla kahvilla niinkin, että lukee kirjettä sumppia siemaillessaan.

This is my home
The one and sweet home

Arktiset ystävämme.

Jäätikkövaelluksella

viimeiset pingviinit tulevat ensimmäisiksi, 

ja niin kuin nasaretilainen, 

ne ottavat lapset tykönsä

ja antavat jokaisen olla oma itsensä; niidenkin

joille avioliitto ei sovi. 

Kenenkään ei tarvitse olla pimeän pari ja kantaa

kansallispankin kokoista jäävuorta, 

vaan raska ja keveä on tasan jaettu. 

Jos siis, rakkaat lukijani, olette pingviinejä, 

kiittäkää onneanne ja siunatkaa tätä

hyytävän kylmää asemapaikkaa. 

(Siunattu olkoon jää askeltemme alla! Benedictus!)

-Helena Sinervo (Ihmisen kaltainen, 2000)

Mutta joskus pingviineilläkin menee huonosti.

Do you ever feel like running?