Siinä koti punnitaan.

Kodin tietää kodiksi siitä tunteesta mikä tulee, kun palaa reissulta (leiriltä). Nyt täällä tuntui kodilta. Tuoksui kodilta. Joensuussakin oli kodin tuoksu. Se ihan omanlaisensa rappukäytävän lämmenneen muovin, kuivuneiden putkien ja hennon pesuaineen yhdistelmä. Täällä tuoksu on erilainen, mutta se on ehdottomasti kodin tuoksu. Sellainen lämmin. Minuuden tuoksu.

Naurettavan värikkäät verhot ja yltäkylläisen punaiset kalusteet ovat niin minua (kuten myös se, että en saanut otettua yhtä ainutta onnistunutta kuvaa siitä kauneudesta!). Ehkä kodilta tuntui siksikin, että täällä oli kotiin tullessani niin kaunista. Ihailen ilta-auringon keltaista valoa - ja sitä on täällä paljon. Maisema on kaunis. Mutta se valo. Tänne valo tulee oikein. Kauniisti. Vaikka on kevät. Inhoamani kevät.

Vuosi sitten kaikki oli niin alussa. Jotenkin hauraalla tavalla kaunista. Kukka rappukäytävässä, varovainen kädenpuristus. Loputtomasti sanoja, tutkimatonta ihoa. Samalla jokin oli loppumassa. Oli epävarmuutta, hapuilua, juurien irrottamista. Nyt on ihan erilaista. Erilaisempaa kuin pitkään aikaan.

Lisääntyvä valo on kiva, auringonpaiste lämmittää mieltä. Ja silti en voi olla toivomatta, että tämä aika menisi pian ohi. Loskainen, jäinen maa sulaisi. Olisi vain vähän tällaisia harmaita päiviä, jolloin taivas roikkuu loskan yllä. En käsitä, miksi kevät on niin vastenmielistä aikaa minulle. Ei ole hyvä, jos on valoa, ei ole hyvä, jos on harmaata. Ei vain ole hyvä tämä. 

Onneksi nyt on valoa. Ja vapaapäiviä. Olen vain istunut ihmisten kanssa kahvilla. Eihän Kardemun ihan Humppa ole, ja on minulla vain sellainen teologikaipuu, mutta on tämä tyhjää parempi. Ja voi ystävän kanssa olla kahvilla niinkin, että lukee kirjettä sumppia siemaillessaan.

This is my home
The one and sweet home