Keväinen linnunherne ja muita elämän pieniä hetkiä.

Tiedättekö tunteen, kun tuntuu hyvältä ja pahalta yhtä aikaa? Vähän kuin sielussa olisi menossa liian nopea diashow, muistot ja tunteet juoksevat ketjussa, sekoittuvat toisiinsa ja lopulta vain tuntuu hyvältä ja pahalta yhtä aikaa ja päässä on vain huutomerkkejä.

Tällä viikolla oli jotenkin vaikeita aamuja. Harmaita aamuja, kun taivas roikkuu loskan päällä ja sielussa painaa jokin. Enkä osaa kuoria edes appelsiinia. Liian isolla veitsellä vedetyt viillot ja väkisin auki väännetty kuori. Hedelmämehua joka paikassa. Mutta appelsiinit ovat nyt niin hyviä. Ja ne pitää syödä seisten, työtasoon nojaten harmaina aamuina. Ja Ylermille pitää pudottaa yksi kuorenpalanen, jotta se voi hetken pitää sitä suurena saaliinaan.

Suurimman osan ajasta ajattelen, että täällä kaukana on helpompaa. Ei se silti vie pois sitä tosiasiaa, että elämä jatkuu siellä toisaallakin. Se Toinen on yhä olemassa. Siellä näkökentän äärirajalla se vilkuttaa. Tuntuu. Enkä enää tiedä, mitä minä ikävöin, mikä siinä niin tuntuu. Sitä minä vain, että olisi kuin ennenkin.

On ihmisiä, jotka sotkevat ajatuksia kuin huonosti viritetyn radiokanavan taustakohina. Ja on ihmisiä, jotka tuntuvat. Olisi helpompaa elää vain sen kohinan kanssa.

Toisinaan se kohina on mukavaa. Kohdistan itseni kohinaan, annan sen vallata ajatukset. Nauran ääneen ja hymyilen typerästi. Sitten voin kääntää ajatukseni toisaalle. Tunteesta ei saa otetta, sitä ei voi estää. Se on kuin rautapallo. Ja itku asuu silmien takana.

Onneksi on ystäviä, jotka pyytävät: tule tänne minun kanssani. Käydään ihmisten paikoissa. Tehdään ruokaa ja keitetään kahvit, puhutaan siitä, että ei olla aikuisia vielä. Nauretaan omalle mahdottomuudelle. Katetaan yömyöhällä pöytään leipää ja maitoa. Siinä minulla on kotoisa olo - tämä on uutta, mutta vähän kuin ennenkin. Pojat kysyvät, pääsenkö publiikkiin. Ja ennen kuin ehdin vastata, tiedän etten jäisi pois, vaikka sanoisin ehkä ja kattellaan.

Yöllä satoi lunta. Petollinen kevät. Lupailee kesää ja tuokin talven. Nukuin todella huonosti. Aamulla liukastuin matkalla autolle. Liukastuin tullessani takaisin. Leikkautin tukkani ja äiti auttoi sen värjäämisessä. "On sinulla kauniit ja hyväkuntoiset hiukset", ihasteli kampaaja ja unohti leikata latvoja enemmän.Värisävykin oli vähän väärä, mutta on se ainakin punainen. Nyt on sellainen noidanpunainen.

Ala-asteella sanoivat, että minulla on noidan nenä. Äiti sanoo, että se on isältä peritty. Tuntemattomastakin sitä ikänsä kantaa jotain mukanaan.

Iltaisin on helpompaa. Toisinaan joku saa minut hymyilemään. Se on vielä uusi, se on vain kohinaa, mutta saa minut hymyilemään.

Kylpyhuoneankka kannettuna ruokakuppiin - tämä on viimeinen varoitus:
Seuraavaksi syön enkelinsiiven!