Ihana!

Joillekin ihanuus on luontaista. He tulevat tilaan vakuuttuneina siitä, että ovat paikan kaunempia ja mielenkiintoisimpia ihmisiä. Illan päätteeksi kaikki muutkin ovat vakuuttuneita tästä asiasta.

Itselleni ihanuus ei ole niin luontaista. En ole oppinut olemaan ihana itsenäni, vaan olen koko ikäni yrittänyt sopeutua joukkoon, miellyttää. Ostan omaa paikkaani. Yritän huolehtia siitä, että muilla olisi mukavaa - ja syyllistyn kamalasti siitä, että haluankin joskus tehdä asiat toisin. Syyllistyn myös omista tunteistani ja tunneilmaisustani. Enhän minä voi sille niin  sanoa, kun sit sitä alkaa ahdistaa. Ja sitten ahdistuin itse omista ajatuksistani, joita en jakanut kenellekään. Kun minä olen niin vaikea! Mutta eikö se toinenkin voi olla vaikea?

Kanniskelen mukanani jotain epämääräistä kelpaamattomuutta. Minä olen neliö ja ne muut ovat ympyröitä. Ja lähes pakenen paikalta, jos joku sanoo minua kivaksi. Sanasta ihana seuraa vain nolostunutta kengänkärkien tuijottamista... kun enhän minä ole yhtään sellainen.

---

Mutta ole Sinä ylpeä

itsestäsi

äläkä katso pois

kun Sinua kauniiksi sanon

Sillä kun nainen ei suostu kauneuteensa

kun kantaa naiseutta joka solullaan

elämisen aikakausia ihonsa hämärässä

ja jos mies ei sitä näe

ei pahat päivät ole hyviä 

-A.W. Yrjänä, Pahat päivät (ote)

(Arcana 1997)

Yritän opetella ihastelemaan itseäni. Ihastelen sotkuisia mutanttikissojanikin joka päivä, vaikka ne tuskin kaipaavat itsetunnon kohotusta. Ja minulla sentään on ihan oikea määrä sormia! Kissaa on kyllä pakko ihailla: siinä se makaa, ylpeänä, juuri tuhoamansa kukka-asetelman jäänteiden äärellä, ja silmissä on katse nyt sinä haluat vain paijata minua.

Itseään pitää uskaltaa terveesti kehua. Yritän katsoa peiliin armollisesti. Että on se kiva! Ehkä vaikeinta itsensä ihastelussa on se, ettei vastaa omaa ihannekuvaansa ollenkaan. On liikaa ja liian vähän ja onhan sekin nätimpi ja naisellisempi ja askelkin niin kevyt ja minä vain junttaan tennareissa hupputakki päällä... Vaati paljon, että kelpaa itselleen. Mutta minä ajattelin kelvata, olla ihana. En ehkä enää ole Sen Toisen prinsessa, mutta oman ihmemaani Prinsessa minä saan olla.

Ja uskon oikeudekseni olla se vähän hullu nainen, jolla on sekaisia ajatuksia. Ne ajatukset saa jakaa, vain silloin ne voivat aueta, kehittyä, tulla hyviksi taas.

Niinpä minä päätin, etten aina juokse karkuun. Nostan pääni ihanan kohdalla. Päätin, että huutelen vieraisiin pöytiin ja hölisen täällä sekaisia ajatuksiani siitä, kuinka joskus on hirveän vaikeaa antaa itselleen lupa olla ihana. Ihana sekä ulkoisesti että sisäisesti.

Loppuun vielä ihastelubiisi!

Hirrrrveen ihanaa ja söpöä ja pörröistä viikonloppua!