Se on sitten neiti teologian maisteri sinulle!

Sain eilen teologian maisterin paperit. Yliopistolla oli tarjolla kahvia ja kakkua. Ja hienojen valkoisten kansien väliin kätkeytyi oikein kiitettävä tutkintotodistus. Gradusta sain arvosanan Cum laude approbatur - jos se jollekin jotain sanoo. Siis ihan kiva arvosana. Kun ottaa huomioon kiireen, jossa sen viimeistelin saadakseni paperini ulos ajoissa, jotta pääsisin työelämään, arvosana voisi olla huonompikin.

 

Pidin valmistuvan opiskelijan puheen. Suuntasin sen oikeutetusti teologian osastolle, joka on minut kasvattanut. Se oli oodi yhteisölle, jossa sai olla muutakin kuin opiskelijanumero tai suoritusrekisteriote. Itseäkin meinasi alkaa itkettää kesken kaiken, kun katsoin yleisössä herkisteleviä ystäviäni. Kyllä heitä voi jo ystäviksi sanoa.

Sain yllätyksenä hyvin ajatellun valmistujaislahjan. Elokuvan The Rite, koska se käsittelee tutkimaani roomalaiskatolista teologiaa ja tapahtuu Roomassa, silloin kun koko lentoliikenne oli tuhkapilven vuoksi sekaisin. (Olin itsekin silloin Roomassa.) Odottelen sopivaa hetkeä katsoa sen - harmitti ihan, kun en leffaan ehtinyt sitä katsomaan. Kai sitä toisesta jotain oppii, kun samasta tuutoriryhmästä ponnistaa ja viisi vuotta kulkee samoissa saleissa.

Automatkalla takaisin Keski-Suomeen hymyilin välillä tyhmästi ja välillä nieleskelin itkua. Lähteminen alkoi nyt tuntua lopulliselta ja jotenkin todelta. Päivä yliopistolla oli myös outo kokemus. Siellä opiskelijat jonottavat samalla tavalla ruokalaan, lainaavat kirjoja, jonottavat koneelle, manaavat jumittunutta tulostinta, myyvät ja ostavat ennakkolippuja haalaribileisiin. Vain Humpalla oli hiljaisempaa kuin ennen. Minä en enää kuulu sinne. En osta haalarimerkkiä, luovun tunnuksistani yliopiston koneisiin. Samalla olisin halunnut tarrata vielä tiukemmin kaikkeen siihen. Ollaan nyt vielä hetki tässä aulassa kuten aina ennenkin.

Kaksi pitkäaikaisinta ja ominta teologiystävääni olivat kotikonnuillaan ansaitulla syyslomalla, ja yhdellä oli pakollinen luento. Toki heidätkin olisin yleisöön toivonut, mutta tiedän heidän olleen hengessä mukana. Mutta erityisesti yhtä kasvoa jäin kaipaamaan. Olin pakahtua ilosta ja onnesta kaikkien paikalle tulleiden vuoksi - ja samaan aikaan jossain sielun sopukassa odotin yhä vielä Sitä Yhtä. Ehkä siksi se pieni kyynel, kun viimeistä kertaa kotipihasta lähtiessä stereoissa soi Chisun Ennustus.

Sama kappale soi myös kääntyessäni uuteen kotipihaan, sen lehdettömien puiden alle. Vastarannalla näkyvät kaupungin valot.

mä melkein huudan sun perään

mutten haluu enää harhauttaa

sua rakastan niin paljon, että herään

mielummin yksin kuin surusilmäs kaa

kai olin jonkinlainen silta sulle 

oivallusten laitumille

ja nyt pääsit perille

eikä luopumiseen kuole kukaan

eihän muuten mahtuisikaan uutta tilalle

siinä kohtaa irti päästän

vain yhden paidan sulta säästän

mä melkein huudan sun perään

mutten haluu enää harhauttaa

sua rakastan niin paljon että herään

mielummin yksin kuin surusilmäs kaa

Sinkkuelämää.

Nyt on ihan pakko tunnustaa, kun aihe on ollut mielen päällä jo niin pitkään. Olen suuri Sinkkuelämää-sarjan ystävä. Olen iloinnut suuresti siitä, että sarja pyörii uusinnan uusintoina telkkarissa monellakin kanavalla (vaikka se Aidan-vaihe olikin jotenkin tylsä!). Voisin sanoa, että sarja on ihmissuhdeoppaani. Ehkä siksi "parisuhteeni" eivät toimi. Tai ehkä vain löydän sarjasta liian monta kohtaamispistettä oman sotkuisen elämäni kanssa.

Niin se vain on, että parisuhdeongelmat ovat universaaleja. Miehet eivät vain tiedä ja naiset analysoivat liikaa. Soudetaan ja huovataan, vaikka suhde ei voi toimia. Saadaan vahinkolapsi. Tavataan ihan kiva tyyppi, joka rakastuu ja ripustautuu ja alkaa ahdistaa. Rakastutaan väärään aikaan, väärään ihmiseen. Tajutaan kaikki tämä liian myöhään. Tahto riittää vain oman aikansa.

Idolini on Miranda Hobbes. Nainen, jolle ura on kaikkea. Hän on sarjan nelikosta ainoa, jolla oikeasti voisikin olla työnsä puolesta varaa huippukalliisiin kenkiin ja uusiin ravintoloihin. Silti hän on porukan vähiten tyylitelty, jotenkin kaaosmainen, kyyninen. Nainen, joka asuu kissansa kanssa ja tajuaa rakastavansa exäänsä aivan liian myöhään. (Ja sai silti onnellisen lopun, joten ehkä voin itsekin toivoa sellaista...) 

Hannu ja Kerttu -sadun noita on pahasti väärinymmärretty hahmo. Hän oli rakentanut unelmiensa talon ja sitten ne lapset söivät sen! -Miranda

Toinen sarja samalla teemalla on kotimainen Klikkaa mua. Maikkarilla tiistaisin ysiltä. Katsastakaa ihmeessä. Kertoo "toisen kierroksen" ihmisistä nettideittailun ihmeellisessä maailmassa. On pelottavaa kuulla oman elämänsä repliikkejä tv-sarjassa. Ja vielä pelottavampaa, kun ottaa huomioon olemattoman seuraelämäni! :D

Eikä ihminen opi koskaan? Toisaalta ne, jotka oppii, muuttuu kyynisiksi. Eli en edes halua oppia. Onko minut siis tuomittu olemaan ikuisesti 15-vuotias?! -Klikkaa mua

Kyllä, näitä minä katson. Niistä tulee hyvä mieli eikä oma sinkkuelämä tunnu niin yksinäiseltä, oudolta ja toivottomalta. Ja kyllä oman puolensa parivuoteessa löytää ilman pariakin.

Kuulumisia.

Ensinnäkin, miksi löysin niin hienon tuotteen kuin hiuspuuteri vasta nyt? Minulla on paksu ja pitkä tukka. Koko ikäni olen myös pitänyt otsatukkaa, koska ilman sitä näytän vähän penalta - otsista ei siksi voi myöskään kiinnittää sivulle tai päälaelle. Minulla on myös herkästirasvoittuva iho. Voin kertoa, että yhdessä nämä kolme eivät muodosta mitenkään ihanteellista liittoa. Otsatukkani näyttää helposti likaiselta, koska lähmääntyy ihoa vasten, mutta en halua pestä tukkaani joka päivä, koska se vaan on niiiiiin työlästä. Joten useina päivinä mietin koko ajan: näyttääkö otsis limaiselta, olisiko se kuitenkin pitänyt pestä aamulla!? Samalla myös suin tukkaani koko ajan, mikä vain pahentaa tilannetta. Nyt elämääni on astunut uusi päivieni valo: hiuspuuteri. Ei enää limaisena otsaan läsähtänyttä otsista, vaan muutamalla suihkauksella mattapintainen, muotoiluvalmis, pöyheä tukka. Tämä on testattu myös matkaolosuhteissa.

Toisekseen, maailmassa on hirveästi hyviä kirjoja. Suosittelen mm. Sue Monk Kiddin kirjoja Merenneidon tuoli sekä Mehiläisten salaisuudet. Nyt on kesken Riikka Pulkkisen Totta. Lukuelämykseksi toiselle ostin kirjan Parvekejumalat - ihan vain nimen vuoksi.Näistä ehkä tarkempia postauksia joskus. :) Minulla on mielessäni monta kirjoituksen aihetta, mutta olen niin paljon liikkeellä, ettei kirjoittamiselle jää aikaa. Tässä kuukauden aikana ajan lukemattoman määrän kilometrejä: Joensuu, Seinäjoki, Lapua, Kuortane, Jyväskylä. Työyhteisön mukana ehdin Viroonkin.

Elämäni pyörii nyt uuden kodin, valmistumisen ja työhön opettelun ympärillä. Kuvia uudesta kodista laitan tänne, kunhan saan kirjahyllyn paikalleen ja loputkin laatikot purettua. Ilolla voin todeta, että säilytystilaa on kerrankin melko runsaasti (ainakin näin yhdelle hamsterille). Työyhteisö on osittain tuttu, joten siihen on helppo mennä mukaan. Toisaalta en saanut aloittaa tällä kertaa ihan alusta: Hei, olen minä. Täällä minusta on jo mielikuvia, asenteita, muistoja. Puolin ja toisin pitää opetella näkemään uudella tavalla. Oma sopeutumisensa on myös siinä, että hyppäsin opiskelijajoukkojen keskeltä seurakuntaan, jossa työntekijöiden lapset ovat minun ikäisiäni.

Virallisesti minusta tulee maisteri tiistaina. Silloin heitän vähään aikaan viimeisen keikkani rakkaassa opiskelukaupungissani. Lupasin pitää siellä puheenkin.

En vieläkään ymmärrä, että oikeasti valmistun. Että minä olen ihan oikeasti töissä täällä. Enkä minä ihan oikeasti palaa enää Joensuuhun samoin kuin ennen. Välillä koen valtavaa ulkopuolisuutta. En kuulu enää Joensuuhun enkä opiskelijapiireihin, mutta en oikeastaan vielä ole asettunut tännekään. Olen töissä, mutta en kokonaan, koska en ole vielä pappi. Lähettelen papereita sinne ja tänne, opettelen ohjelmien käyttöä, ihmisten nimiä. Opettelen sietämään sitä, että kaikki on kesken. Jälleen kerran huomaan olevani kärsimätön: pitäisi jo olla valmis.

Kaiken keskeneräisyyden keskellä pitää iloitella myös hyvällä musiikilla. Viikon biisivalintani ovat SMG:n Kaunis Marjaana ja Chisun Minä ja mun pää.

Sinä lähdit pois.

Minä lähden pois. Teen surutyötä hiljalleen riisumalla kotia kaikesta omastani. Maleksin päiväni Humpan kahvilassa ja iltaisin siirtelen tavaroita laatikoihin. Olen myös ehtinyt viettää vallan mainiot läksiäiset. Tuntui hyvältä, kun sanottiin älä unohda meitä (kuinka voisin) tulee ikävä (nii miullekkii) ja soitellaan (ja tullaan käymään ja muistellaan ja facebookataan ja... eletään).

Kodista tuli todella orpo, kun otin kaikki kaappien oviin kiinnittämäni postikortit pois. En ole koskaan aiemmin ajatellut, kuinka valkoinen keittiöni on ollut... Otin pois myös runomagneetit jääkaapin ovesta. Viimeisten sanojen kohdalla muistin, että tuo sanataide ei ole olemassa missään muualla, joten otin kuvan viimeisistä merkeistä. Koko hajatelma meni jotenkin näin:

nähdä nainen miehen läpi 

aaltona

salaa pese 

suudelman maku pois

kun kalpea aamuaurinko näyttää

nämä kuvitelmat 

kauneus       kaupunki

harhaa

Uudessa kodissa uudet runot! Ensi viikolla aloitan työt ja muutan uuteen kotiin, jonne saan ottaa myös kissapojat. Ehkä sitten siellä uudessa kodissa tajuan, että tästä tosiaan alkaa uusi aika. Joensuussa on ollut paljon hyvää, ihanaa ja hetkiä ikuisuudesta. Toisaalta täällä on paljon kipeitä muistoja, suruja ja vihaakin (tuskin tätä blogiakaan muuten olisi). Nyt pitää alkaa rakentaa jotakin muuta uudessa roolissa ja uudessa paikassa. Eikä se tarkoita vanhan hylkäämistä. Palaset vain pitää asetella paikalleen ei tavalla.

Pöydän paikalla on pahvisia laatikoita

sydämenmuotoisia haaveita

asioita jotka tapahtui ja joita joiden olis pitänyt olla

aivan eripäin ja aivan erilai

Zen Cafe- Talo

Zen Cafen Talo on minulle yksinkertaisesti muuttobiisi. "Oikeasti" se on erobiisi, mutta kun muuttaa pois jostain, minne on juurensa syvälle kaivanut ja sydämestään palan kätkenyt, tuntee samankaltaista surua kuin erossa. On sekavaa ja yksinäistä. Pöydän paikalla on pahvisia laatikoita. Niihin kirjoitetaan huolella, mitä mikäkin sisältää.

Läksiäisteni jälkeen yksi laatikoistani sisälsi näköjään jotain muutakin kuin "papereita ja kansioita". Nauroin ääneen. Ja ovat muuten maailmankaikkeuden pälleimmät laatikot koota nuo tuollaiset. Insinöörikään ei ymmärrä pakkauksen kylkeen painettua kuvallista ohjetta. Naisteologi kokoaa laatikon kolmesti väärin - ja lopulta oikein hyvin. (Edit. Yritin havainnollistaa asiaa miehelle. Hän tuijotti laatikon kylkeen painettua ohjetta noin puoli minuuttia ja kokosi laatikon toisessa puolikkaassa. Niin tämän takia miehiä ylipäänsä pidetään. Mutta ei se ihan kokonaan selitä sitä häivähtävää ikävää...)

Ison ikävän ihmisiä, tai ainakin osa heistä kaikista.

matkalla kirjoitan

nimikirjaimesi jäiseen ikkunaan

Lämpöisiä juttuja.

Syksy on täällä. Outo ja väritön syksy. On syyskuun 21. päivä ja puut ovat enemmän vihreitä kuin keltaisia tai punaisia. Sade vetää jopa vannoutuneen syysihmisen mieltä vähän matalaksi. Onneksi on punaiset Hai-saappaat ja keltainen sadetakki. Sellainen, jonka nähdessään alkaa hyräillä "sinä lähdit pois, minä katselin parvekkeelta..." Ja onneksi nyt on aikaa vetuloidan Humpan kahvilassa, lukea kirjaa ja neuloa!

Pälli ilme (tervetuloa nunnaluostariin!), mutta tarkoitus oli havainnollistaa tämän reuhkanan käyttötarkoitusta. Eikä minulla ole kanssa-asukkaita ottamaan ihania taidekuvia (eikä tämä ole sellainen blogi) ja itselaukaisusta en edes sano mitään. :)

Tässä yritin havainnollistaa huivin kokoa ja väriä. Lanka on siis Novitan Polku, väri Porkkana. Tykkään väristä tosi paljon, vaikka se alkuun vaikutti melko tummalta. Ohje löytyy Novitan lehdestä Syksy 2011. Itse en yrittänytkään tasata kahden langan raidoitusta ja käytin täydet kerät, jolloin huivista tuli hieman isompi ja "sekavärisempi" kuin ohjeen mukaan olisi tullut. Tämä oli nopea tehdä luennolla istuessa.

Tässä yksi ikuisuusprojektini. Mallin löysin vuosia sitten Hehkuvaisen (vanhasta?) blogista. Ohje oli englanniksi, enkä tiennyt, minkä vahvuista lankaa työhön tulisi käyttää. Käytin Isoveljeä, mikä on aivan liian vahvaa tähän pitsineuleeseen. Paremmin sopisi jokin Polku-langan paksuinen puuvillalanka. Pitsikuvio on kuitenkin ihana ja melko helppo. Neuloin tätä takkia kesinäni Ähtärissä ja viimeistelin sen viime syksynä. Opin todella paljon tätä väkertäessäni. Raglan-hiha ja pitsikuviot eivät enää kauhistuta minua.

Tässä kuvio näkyy hieman paremmin, vaikkei pääsekään oikeuksiinsa kuvassa. Napit näyttävät mustaa vasten ihan kissan silmiltä.

Ja kissan silmistä kissoihin.
Minulla on ollut ikävä mun poikia. Eli pikkuisia kissojani, jotka asuvat evakossa äitini luona, koska omassa asunnossani ei saa pitää eläimiä. Enää ne eivät ole kovin pieniä, mutta pörröisiä ja mutanttivarpaisia ja -silmäisiä edelleen.

Tässä on mun neiti. Ylermi-Kyllikki, sukupuolineutraalisti kasvatettu kissa (Ylermi yllätti parin viikon oleskelunsa jälkeen olemalla tyttö, mutta puhun edelleen mun pojista). Tämä on varsinainen rimpula, joka nukkuu paljon ja mitä venyttyneimmissä asennoissa. Herätessään se pitää konserton: olen herännyt, huomatkaa minut. Vapaa-ajallaan Ylermi tekee lähes maanisella innolla kaivauksia kukkaruukkuihin ja myllättyään multaa koko asuntoon lekottelee itseensä tyytyväisen näköisenä seinänvierustalla.

Urho on kunnon kolli, vaikkakin jo munaton. Laiska läski, joka on jo kasvanut yli raapimispuustaan, ja jonka lempimakuupaikka on lavuaari. Siskoaan rauhallisempi, mutta kehrätessään kovaäänisempi. Kissa, jolla on todella suuret luulot itsestään ja omasta herruudestaan. Urho on selkeästi myös evoluution seuraava askel kohti kissojen maailmanherruutta, sillä sillä on peukalo.

Kun maailma on kylmä ja kova, pitää etsiä jotain pehmeää ja lämmintä. Keitetään vaikka teetä.

Yksin.

Kunhan vaan hoidat nyt työsi.
Pääasia, että saat gradun tehtyä.
Keskityt vain siihen työhaastatteluun.

Tiedättekö, ystävät, minä tein tuon kaiken. Selvitin kesätyöt kunnialla, hyvien ihmisten kanssa. Gradu olisi pitänyt varmuuden varalta palauttaa viikkoa aiemmin, mutta tehty se on. Ja työhaastattelussakin hurmasin persoonallani (vaikka en ole koskaan pitänyt itsenäni erityisen hurmaavana) ja olin se iloinen ja hymyilevä nainen, jonka elämässä tuoksuu pulla.

Nouse ylös,
jatka matkaa, 
älä välitä

Tiedättekö, minä en halua enää. Joko nyt saa pysähtyä?

Minä en polta siltoja, tai jos poltan, olen ensimmäisenä itse virittelemässä lauttaa kahden rannan välille. Tiedän, että helpommalla pääsisi, kun voisi vain kääntää selkänsä ja lähteä. Minä en vain tee niin. Enkä ajatellut jäädä näihin rakennelmieni raunioihin ikuisiksi ajoiksi pyörimään, mutta jos vähäksi aikaa saisin pysähtyä. Tarkistaa tilanteen. Tunnustella. Olla vihainen. Surra. Muistaa.Hyvässä ja pahassa.

Annoin itselleni luvan sulkeutua. Annoin itseni olla se v-mäinen ämmä, joka ei jaksa niellä muiden hyvää tarkoittavia neuvoja tai aforismeja elämästä. Yhden viikonlopun ajan pakenin kirjojen tarjoamiin maailmoihin ja päiväuniin. Muistelin kadonnutta aikaa. Hymyilin sellaista surumielistä hymyä, jolla jätetään hyvästejä jollekin rakkaalle. Välillä tunsin rintalastan alla polttavaa ikävää. Kai minä kirjoitin tarinaa, jotta kestäisin tämän kaiken. Sillä ihminen kestää kaiken, josta voi kertoa tarinan.

Lauantai-iltana sohvan nurkassa neuleen ja elokuvan kanssa olin hetken se laulun onnellinen nainen. En kaivannut minnekään. Olin kokonaan siinä.

Ja sunnuntai-iltana leivoin pannukakkkua, niin kuin niin monena iltana olen leiponut muita varten. Nyt tein sen vain itselleni. Ohikiitävän hetken ajan tunsin olevani yksinäinen.

Reggae ei ole oikein mun musiikkia. Tämä kuitenkin jotenkin tiivistää viikonloppuni. Raappana aina joskus osaa. Näinä pimeinä iltoina ei itsenäisyys tunnu siunaukselta.

Nimikirjaimet.

On ensimmäinen aamu
josta tietää varmuudella, että on syksy
olen viimeistä kertaa
nyt jo aivan liian kylmässä järvessä

tiedän että toisaalla
vesi on lämmintä
ja että pidät siitä
kun se juoksee hanasta

ja tiedän ettemme odottaneet toisiamme
että jossain on se parempi nainen
että miehiä on monia
mutta tiedän myös sen
kun kuolen
ajattelen sinua

En ole vuosiin voinut kuunnelle Scandinavian Music Groupin levyä Nimikirjaimet. Pidän jokaisesta laulusta, joka levyllä on, mutta kokonaisuus liittyy liikaa syksyyn ja talveen 2008. Levy ei ollut SMG:n suurimpia hittejä, ja itsekin löysin sen neljä vuotta ilmestymisensä jälkeen. Nimikirjaimet on selkeästi syksyn levy. Samalla se on yksi niitä harvoja levyjä, joihin minulla on jonkinlainen "suhde".Se ei auttanut minua minkään ajan yli, se ei muuttanut elämääni tai mennyt pilalle. Se vain jäi maamerkiksi elämän polulle.

Ja kun kerrot viikoista joina ei nähty
mä kuulen vain kuinka sun ääni 
nousee ja laskee
ja kuinka samaan aikaan se hento nainen
jonka voi nähdä aamuyöllä
tuo lehden naapureille
mutta ei mulle
se ei ikinä tuo sitä mulle

Sillä aamulla kun pihaa kolattiin
mä huomasin että kaikkeen
kaikkeen lopulta kyllästyy
hymyilen niin että hampaat näkyy
otatsä vielä teetä?

Ehkä tämä syksy on samalla tavalla säälittävä kuin se silloinen. Mahdoton. Kannan outoa surumielisyyttä mukanani. Olen täällä ja samalla poissa. Kai jokaisessa erossa käydään läpi sama ero, luovutaan samoista maailmoista. Se kai saa minut yhä uudelleen palaamaan samoihin kappaleisiin. Niihin, jotka sanoittavat sen, mitä en itse osaa.

tänään ilman mitään sen kummempaa syytä
te rupesitte käymään mun hermoille
älkääkä illalla odotelko mua
niin kuin jossain tv-sarjassa

Moni kappale kulkee mukanani tarinana. Lainaan omaan elämääni sanoja näistä lauluista. Ehkä se vain on osoitus siitä, kuinka kaikista yksityisimmät ja kipeimmät kohdat elämässä ovat lopulta hyvin universaaleja. Rakkaudenkaipuu, erot ja ikävät asettuvat samoihin kaavoihin, ja niistä tehdään loputtomasti lauluja.
Silti ei voi väittää tietävänsä, miltä toisesta tuntuu. En minä halua kuulla, kuinka minua ymmärretään. Ymmärrys on sitä, että saan olla poissaolevana paikallani kahvipöydässä eikä kenenkään tarvitse sanoa mitään selittävää.

En tee mitään
laitan luurini kiinni
en kaipaa rakkaitani
enkä toivo että joku minua kaipaisi