Se on sitten neiti teologian maisteri sinulle!

Sain eilen teologian maisterin paperit. Yliopistolla oli tarjolla kahvia ja kakkua. Ja hienojen valkoisten kansien väliin kätkeytyi oikein kiitettävä tutkintotodistus. Gradusta sain arvosanan Cum laude approbatur - jos se jollekin jotain sanoo. Siis ihan kiva arvosana. Kun ottaa huomioon kiireen, jossa sen viimeistelin saadakseni paperini ulos ajoissa, jotta pääsisin työelämään, arvosana voisi olla huonompikin.

 

Pidin valmistuvan opiskelijan puheen. Suuntasin sen oikeutetusti teologian osastolle, joka on minut kasvattanut. Se oli oodi yhteisölle, jossa sai olla muutakin kuin opiskelijanumero tai suoritusrekisteriote. Itseäkin meinasi alkaa itkettää kesken kaiken, kun katsoin yleisössä herkisteleviä ystäviäni. Kyllä heitä voi jo ystäviksi sanoa.

Sain yllätyksenä hyvin ajatellun valmistujaislahjan. Elokuvan The Rite, koska se käsittelee tutkimaani roomalaiskatolista teologiaa ja tapahtuu Roomassa, silloin kun koko lentoliikenne oli tuhkapilven vuoksi sekaisin. (Olin itsekin silloin Roomassa.) Odottelen sopivaa hetkeä katsoa sen - harmitti ihan, kun en leffaan ehtinyt sitä katsomaan. Kai sitä toisesta jotain oppii, kun samasta tuutoriryhmästä ponnistaa ja viisi vuotta kulkee samoissa saleissa.

Automatkalla takaisin Keski-Suomeen hymyilin välillä tyhmästi ja välillä nieleskelin itkua. Lähteminen alkoi nyt tuntua lopulliselta ja jotenkin todelta. Päivä yliopistolla oli myös outo kokemus. Siellä opiskelijat jonottavat samalla tavalla ruokalaan, lainaavat kirjoja, jonottavat koneelle, manaavat jumittunutta tulostinta, myyvät ja ostavat ennakkolippuja haalaribileisiin. Vain Humpalla oli hiljaisempaa kuin ennen. Minä en enää kuulu sinne. En osta haalarimerkkiä, luovun tunnuksistani yliopiston koneisiin. Samalla olisin halunnut tarrata vielä tiukemmin kaikkeen siihen. Ollaan nyt vielä hetki tässä aulassa kuten aina ennenkin.

Kaksi pitkäaikaisinta ja ominta teologiystävääni olivat kotikonnuillaan ansaitulla syyslomalla, ja yhdellä oli pakollinen luento. Toki heidätkin olisin yleisöön toivonut, mutta tiedän heidän olleen hengessä mukana. Mutta erityisesti yhtä kasvoa jäin kaipaamaan. Olin pakahtua ilosta ja onnesta kaikkien paikalle tulleiden vuoksi - ja samaan aikaan jossain sielun sopukassa odotin yhä vielä Sitä Yhtä. Ehkä siksi se pieni kyynel, kun viimeistä kertaa kotipihasta lähtiessä stereoissa soi Chisun Ennustus.

Sama kappale soi myös kääntyessäni uuteen kotipihaan, sen lehdettömien puiden alle. Vastarannalla näkyvät kaupungin valot.

mä melkein huudan sun perään

mutten haluu enää harhauttaa

sua rakastan niin paljon, että herään

mielummin yksin kuin surusilmäs kaa

kai olin jonkinlainen silta sulle 

oivallusten laitumille

ja nyt pääsit perille

eikä luopumiseen kuole kukaan

eihän muuten mahtuisikaan uutta tilalle

siinä kohtaa irti päästän

vain yhden paidan sulta säästän

mä melkein huudan sun perään

mutten haluu enää harhauttaa

sua rakastan niin paljon että herään

mielummin yksin kuin surusilmäs kaa