Matkalla etelään.

Hyppää kyytiin ja kaikki on
vielä mahdollista.
Ajetaan autolla, paetaan niinkuin
oltaisiin hahmoja elokuvista.
No mä en tiedä, ehkä kaikki on
turhan tavallista.
Paetaan autolla, lähdetään nyt
etsimään jotain potkua tähän elämään.
Ollaan kuin oltaisiin matkalla etelään.
Pian täällä ei olla mekään
kaikki loppuu ennen kesää...

Elän nykyisin jatkuvasti vaihtelunhalun ja turvallisuushakuisuuden välimaastossa. Haluan lähteä päämäärättömästi jonnekin. Ottaa auton ja ajaa läpi öisten kaupunkien kuunnellen niitä salaisemman sielunmaiseman riimejä. Kaipaan katuvalojen keltaista valoa, Rafaelin enkeliä, risteyksiä, joissa kaikille palaa punainen. Tyhjää tietä edessäni ja kuuta taustapeilissä.

Samalla haluan myös jäädä. Jäädä jonnekin hyvään ja turvalliseen, josta ei tarvitse liikkua minnekään. Ei tarvitse pakata tavaroita, miettiä kuinka pienellä varustuksella pääsisi lähtemään. Ei tarvitsisi värjötellä rautatieasemilla, kulkea kartan kanssa yksin puolivieraassa kaupungissa.

Toivon, että junissa kukaan tuntematon ei istu viereeni. Haluan vain nukkua tai lukea tai vajota jonnekin hyvin syvälle ajatuksiini ja katsoa kuinka maisemat vaihtuvat. Matkalla haluan olla vapaa, jos perillä ei voi.

Viikonloppuna Turussa oli Maata Näkyvissä -festarit. Pitkästä aikaa tuli tunne, että olisipa ollut kiva lähteä (työntekijäpassilla). Omat kaverit alkavat olla jo työntekijäiässä, joten tuttujakin olisi riittänyt. Kunnes muistin ihmismassat, ruokajonot, koulumajoituksen ilot. Missä se hohto siinä hommassa oli? Ehkä se on sitä, että haluaisi olla taas 17 ryntäilemässä ympäriinsä kavereidensa kanssa ilman sen suurempaa vastuuta tai päämäärää. Illuusio vapaudesta.

Aamulla vedän kamat kasaan ja lähden istumaan junaan. Istumaan kokouksiin. Sitten tulen takaisin istumaan ja kirjoittamaan.

Mutta ollaan kuin oltaisiin matkalla etelään. :)
Road trip - anyone?