tiistai 9. marraskuuta 2010

Kaikkeen lopulta kyllästyy.

Mene helvettiin mun elämästä, 
kun teet kaikesta niin vaikeaa, 
mutta ole silti aina vain minua varten. 

Minä olen väsynyt.
Rumaan käytökseen ja tyhjiin sanoihin.
Välillemme kasvavaan hiljaisuuteen.
Kun ei ole enää sanottavaa - tai olisi niin paljon,
ettei tiedä, mistä aloittaa.
Ja jää vain hiljaisuus.
Ja loukkaukset.
Sanat, jotka olisi pitänyt sanoa kauan sitten
tai vaieta iäksi. 

Olen väsynyt pyytämään anteeksi, rakentamaan siltaa aina uudelleen.Vaikka meitä on aina kaksi. Kaksi mahdotonta.Kaltaisensa tunnistaa: samanlaisen sykkyrän, mahdottoman ihmisen.

Pitkään aikaan ei kukaan ole tullut puolitiehen vastaan. Ensin numero katoaa viimeksi valituista. Sitten unohtuvat ovikoodit ja asuntojen numerot. Kohtaamiset muuttuvat lyhyemmiksi - yhä huonommin tekosyin.

Tajusin sen eilen iltakävelyllä joenvarressa. Valkoinen lumi, musta vesi, minä yksin: minulla on ikävä. Kaiken vihani, mökötykseni, mahdottomuuteni takana minä sairastan ikävää. Sitä on ollut vaikea tunnistaa kaiken muun alta. Mutta on ehkä helpompi olla vihainen kuin surra. Helpompi toivottaa toinen tervemenneeksi helvettiin, kuin katsoa sen ihan itse lähtevän. Ja kun vihdoin olen saanut kaikki lähtemään, ulvon laivalaiturissa: Gabriel, tule takaisin, minä tarvitsen sinua!

Miksi on niin vaikea sanoa minä tarvitsen sinua, 
kaipaan sinua...?
Toinen siinä käsivarrenmitan päässä.
Ainoa, mitä saan sanottua
Otatsä vielä teetä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti