Viime aikoina olen intoillut Katolisen kirkon katekismuksesta. Sen uskomaton hakemisto ei voi olla sykähdyttämättä teologia. Mikä valtava määrä päättäväisyyttä! Samalla olen intoillut hyvin, hyvin varovasti graduni pienistä edistysaskelista sekä niistä pitkistä aamuista yökkäri päällä koneen ääressä kirjoittamassa. Olen intoillut päiväunista ja hikiliikunnasta, venähtävistä päiväkahveista ja uusista kengistä.
Olen yrittänyt olla ärtymättä sohjosta, sumusta ja märistä kengistä. Äkkiä tulleen pakkasen sähköistämästä tukasta tai jumittavasta nettitikusta. Yhteensopimattomista aikatauluista ja junavuoroista.Unohduksista. Hengitän syvään ja opettelen olemaan ihan vain itseäni varten. Koitan olla pelkäämättä, että intoni taas loppuu, hetkellinen ilonpuuskani katoaa. Tänään lähes kadotin tyytyväisyyteni jonnekin kokousten, ovenkahvojen, kadonneiden kenkien ja humisevien luentojen alle.
Kunnes pysähdyin taas. Loin ryhmän. Luin Katekismusta. Selasin sisällysluetteloja. Hapuilin otetta asioiden mystisestä sisäisestä logiikasta. Kaiken tämän sekavan huitomisen takana on sittenkin jotain. Joku.
Joku, joka suunnittelee minua paremmin.
Anni haastoi minut blogissaan pohtimaan joulua. Palaan siihen vielä. Kuvien kanssa. :)
Mietin niiin pitkään että tuunko vai en ja otti koville päättää että en juuri nyt voi. Oot viimenen ihminen jolle haluaisi luvata jotain mitä ei voikaan pitää tai että joutuu perumaan. Peruminen on mulle nykyään viikottainen rutiini jo HUOH. Mut tällä hetkellä joutuu tekemään itsekkäitä päätöksiä ja voi elämä, että ne ei ikinä varmaan tule tuntumaan helpolta tai hyvältä tehdä. Saa miettimään että pitääkö oma hyvinvointinsa aina taata toisten ihmisten kustannuksella jotenkin? Tai että miten sitä sitten mitataan ees... Tai millä. Vähän niinku yks päivä olin tosi pettynyt itseeni ku ajattelin että mulla ei riittäs sympatiaempatiat tekeen töitä toisia seksuaalisesti hyväksikäyttäneiden lasten ja nuorten parissa. Ajattelin olevani senkin takia siis jo huonompi ihminen. Kuinka naurettava ajatus, että kaikkeen pitäis pystyä ja että asioita vois tolleen mitata. En siis enää viittaa matkaani Joensuuhun tässä, tästä tuli nyt tällanen aivopieru. Mutta joo, sori. -Sailalai
VastaaPoistaMä luulen, että tämä on nyt joku kriisien syksy. Sekavaa huitomista ja loputtomasti pettymistä ennenkaikkea itseen ja siihen, ettei olekaan superihminen. Että joutuu sanomaan ei - tai tajuaa liian myöhään, että olisi pitänyt sanoa ei, koska sitten ei enää vain jaksa ja kaikki hajoaa sen kauppakassin pohjan mukana. Mä tunnen sinut. Ja tottakai mua harmittaa, että et pääse tulemaan, mutta mielummin pidät itsesi koossa ja edes yhden pallon tallessa. Ja arvostan sitä, että sanoit suoraan, etkä vain yhtäkkiä kadonnut jonnekin ja mykistynyt.
VastaaPoistaMä luotan ihan sokeasti siihen, että joku päivä sä vielä tulet takaisin. Tännekin. Sä olet se viimeinen ihminen, jonka haluan kadottaa jonnekin juna-aikataulujen, gradujen, pärjäämisen ja elämisen alle.
Ja ei, ei ihmistä tai asioita voi noin mitata. Siinä ei pärjäisi kukaan.