Pienissä häissä.

Siitä on tasan kolme kuukautta, kun me menimme naimisiin.
Enpä ole täällä meidän häistä huudellut, vaikka olen edelleen stalkkaamassa sekä Häät 2015 -ryhmää että Rouvat 2015 -ryhmää (tai ehkä juuri siksi).

En ole oikein keksinyt, mistä tulokulmasta kirjoittaisin meidän häistä. Ja sitten se valkeni minulle Lidlin kylmäaltaalla, kun vastaan tuli meidän vihkimisessä ollut ihminen (joka piileskeli ovelasti urkuparvella, enkä ollenkaan tiennyt hänen olevan siellä!). Haluan kirjoittaa siitä, mikä meidän häissä oli luovuttamatona ja omaa.

1. Kirkollinen vihkiminen. Vaikka minusta on hauskaa ja jotenkin oivaltavaa, että yksikin pappisystävä meni pappispuolisonsa kanssa naimisiin "salaa" maistraatissa, halusin silti juhlia omat hääni kotikirkossa perinteisin menoin. Häämarssiksi ei tosin kelvannut Prinsessa Ruusunen, vaan laitettiin kanttori opettelemaan uusi biisi Händelin Zadok the Priest. Ja oli muuten miespappi vihkimässä - kun nyt sattui olemaan mun esimies.

2. Minä kävelen yksin. Koska olen yksinhuoltajan lapsi ja itsenäinen nainen, en halunnut saattajaa. Niin rakas kuin äidin mies minulle onkin, en koe omalla kohdallani oikeaksi eleeksi minkäänlaista "luovuttamista" - että tässä tää nainen nyt sit on, pidä hyvänäs. Toisaalta minulle oli merkityksellistä, että Kalamieheni käveli minua vastaan eikä kuljettu koko matkaa alttarilla rinnakkain. Koska oikeastaan se on kuva meistä kahdesta - hän tuli vastaan, aika äskettäin. Ehkä halusin myös korostaa sitä, että avioliitto on minun päätökseni, ei mikään naimakauppa sukujen kesken.

3. Meillä on hauskaa. Kuten on aiemminkin tullut todettua, minä olen toimintavastaava eli se, joka järjestää teemabileet. Toiset ovat sitten juhlavastaavia, jotka jaksavat mätsätä servettien värejä ja askarrella pompomeja ja luoda visioita. Meillä oli koristelussa pääosassa kettukarkit (koska ovat myös minun ja edesmenneen pappani lempikarkkeja) ja luonnonkukat (vaikka hemmetin auringonkukat ja pihlajanmarjat tekivät oharit!). Pihlaja on pyhä puu, joten oksia oli silti mukana. Koristeita enemmän panostin ohjelman hinkkaamiseen ja soittolistan valintaan (joka muuten sai paljon kiitosta!). Voinen nyt paljastaa, että ajattelin ehkä jokaista viesrasta vähintään kerran listaa laatiessani: "XX varmaan tykkää tästä biisistä, täytyypä valita YY:tä varten vielä vähän Johnny Cashia..."

Ainakin itse nautin juhlistamme täysin siemauksin. Ihmisilläkin vaikutti olevan hauskaa eikä kukaan tapellut, kännännyt itseään tainnoksiin tai muuten pahemmin mokaillut. Elokuun yksi kuumimmista päivistä osui juuri sille lauantaille eikä hääkuvissa näytä yhtään syksyltä, mutta sekään ei haittaa mitään.

Kiitoskortit on postitettu ja valokuvakirja anopille ja mummolle tilattu. Omat noin 600 valokuva odottavat vielä albumiin pääsyä. Onneksi minulla on tammikuussa vähän lomaa... :D

Tässä pari maistiaista teille kolmelle lukijallenikin:

 Zadok the Priest on alkujaan kruunajaismarssi.
Myös huntu oli minulle ehdoton ei.

 Pähein hääauto ikinä!

 Ainakaan koristeita ei tarvinnut viedä takaisin kotiin!
Muutenkin juhlapaikka oli ihana, koska kaikki kattauksesta äänentoistoon tuli talon puolesta.

 Meidän häiden romanttisin esine :D

 PhotoBooth-rekvisiittaa - tuo pörröankka koki kovia sinä päivänä...

Meidän juhlissa myös kisattiin ja saatiin palkintoja...
Karkkibuffet oli ihan ehdoton illan suosikki!
 

Kimppuni oudon sinisessä valossa.
Germiiniä, freesiaa, marjaa ja murattia.


Kaikki kuvat: Valokuvaaja Mikko Suutala
Ethän kopio ilman lupaa!

Älä taputa mahaa.

Siinä me istuimme vierekkäin saunan lauteilla
kaikki mahaantaputellut.

Jollakin oli omia lapsia, vaivan kautta saatuja.
Toisella oli adoptiolapsia, vuosien odotuksen jälkeen.
Joku mietti, josko olisi lapsen aika sittenkin.
Ja sitten oli se, joka ei äitiyttä koe omakseen.

Toisaalla kiistellään siitä, voiko seurakunnassa järjestää naisten iltoja.
Ja jos voi, niin saako niissä hemmotella ja puhua tyttöjen juttuja.
Jos kuitenkin vain juhlittaisiin tätä äitienpäivää, pitäisi sen riittää.

Tullaanko naiseksi vain äitiyden kautta?
Onko lapseton nainen kuin linnuton puu ja kuivakka viikuna?

Miksi en halua lapsia? Pitäisikö niitä haluta?
Nyt kun on elämässä hyvä mies ja tasainen tilanne.
Ja mahantaputtelijoita riittää.
Tai kun siinä vieressä istuu toinen, jonka suurin haave on perhe ja oma lapsi.
Juuri sitä ei voi saada. Ei edes kivun kautta.

Enhän minä voi toisille lapsia tehdä.
En edes tiedä, voinko saada lapsia.
Mutta että en edes halua. Vieläkään.
Tekisi mieli pyytää anteeksi kaikilta niiltä lasta toivovilta,
että kyllä minä teille lapsen soisin - enkä edes kivun kautta.
En minä teidän kipua voi ymmärtää, aavistella voin.

Mitä se on seistä oman tilanteensa kanssa
kun mahaa taputellaan
ja tekisi mieli huutaa, mutta hymyilee vain.

Joten, rakas ystävä,
älä taputa mahaa.
Naiset eivät ole julkista riistaa.
Ja niiden sisällä on monia salaisuuksia
kipuja
kaipauksia
iloja
jotka eivät ole kenenkään toisen.

En surusta itke, en ilosta itke, jos itken...

Itken sitä, kun hengitystila loppuu töissä.
Kun haluaisin huutaa puhelimeen, että minä en jaksa enää yhtään kastetta tai vihkimistä, mutta kuitenkin hymyilen ja sanon, että onpa ihanaa, teillä elämässä nyt tällainen taitekohta.
Kun katson kalenteria, jossa on merkintää merkinnän perään aamusta iltaan.
Kun en enää löydä tilaa ajatella, suunnitella, valmistella, vaan selviydyn päivästä päivään.
Kun havahdun siihen, etten ole ehtinyt käydä kunnollista keskustelua puolisonsa kanssa koko viikolla.

Onhan minun käsketty karsia ja priorisoida. Että kaikkea ei tarvitse tehdä.
Mutta mistä karsii, jos kaikki merkinnät ovat perustyötä - toimituksia, jumalanpalveluksia tai niihin suoraan liittyviä kokouksia ja tapaamisia?

Omena Oo, omppomppoo, pilat palat pelistä pois
- ja teidän perheen kanssa en käykään toimituskeskustelua!
Hikkori-tikkori-toikki, hiiri kelloon loikki, kello meni poikki, hiiri pois loikki
- ja tämän sunnuntain saarna silkkaa improvisaatiota!

Sitten niistin. Pyyhin silmänaluset. Ja tapasin taas uuden perheen elämänsä käännekohdassa.
Ei tässä nyt ruveta itkua tihrustaa. Ei ole aikaa. Loppuu kalenterista vartit, päivästä tunnit.
Marraskuussa taas helpottaa.

Pitääkö parisuhteen kehittyä?

Nyt ollaan naimisissa. Olen rouva. Myös ensimmäiset vatsantaputtelijat ovat jo hiipineet onnittelijoiden joukkoon. Että jokos sitä kohta pikkuisia...?

Niin, kun ihmisen elämä menee edelleenkin ajatuksissa sitä samaa rataa:
seurustellaan - mennään naimisiin - saadaan lapsi - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - esikoinen menee kouluun - lasten rippijuhlat - lasten valmistujaiset - lapset muuttavat pois kotoa - ensimmäinen lapsenlapsi...

Tai nykypäivänä ennemminkin:
tapaillaan - seurustellaan - (tapaillaan muita) - saadaan lapsi - mennään kihloihin - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - mennään naimisiin - esikoinen lähtee kouluun - erotaan - yksinhuoltajuus/uusioperhe - uusi suhde - saadaan lapsi - ostetaan asunto... 

Mutta aina siellä on se LAPSI. Kun on riittävän kauan seurusteltu, oltu kihloissa tai mennään naimisiin, ympäröivä maailma alkaa haukansilmällään tarkkailla naisen vatsanseutua. Lakkaako parisuhde olemasta totta, jos siinä ei lisäännytä? Onko avioliitto turha ilman jälkeläisiä (jos kysytään 1500-luvun kirkonmiehiltä, niin on!)? Mihin suhde voi enää kehittyä, jos miehestä ja vaimosta ei tulekaan isä ja äiti?

Minun maha on ihan vaan karkkia ja laiskaa liikkumista, ei uutta elämää henkivä. Olen aika tarkka kosketuksesta ja omasta tilasta (en hirveästi pidä halaamisesta) ja jo pelkkä "raskaustoivevihjailu" saa jotkut tulemaan liian lähelle. Tiedän, etten koskaan ole ollut kovin hoikka - ja nyt koen raskausepäilyjen varjossa tarvetta laihduttaa. Edes vähän. Ettei niin paljon pömpöttäisi. Jos minua, omasta tahdostaan lapsetonta, ahdistaa, miltä mahtaakaan tuntua siltä, joka kantaa mukanaan täyttymätöntä toivetta?

Me olemme ihan onnellinen kahden hengen perhe. Tai kahden ihmisen ja kahden kissan perhe.
Aiomme olla sitä vielä pitkään.

Napina.

Ja sitten on vain niitä työtehtäviä, jotka ei muutu paremmiksi/helpommiksi/iloisemmiksi sitten millään. Joka kerta sitä vain huomaa repivänsä hiuksia päästään viikko(j)a aiemmin ja hajoilevansa jo pelkkään ajatukseen. Ja sen kerran, kun työpisteensä jättää koulutuksen vuoksi, koko paletti (tai useampi) leviää käsiin. Vaikka eipä niitä saisi kokoon kursittua vaikka työpisteellä olisinkin. Jälleen kerran sen positiivisen ajattelun voi ihan vapaasti tunkea hanuriin. Minä syön teidän maksat.

Antakaa mun syrjäytyä rauhassa!

Meillä on asunut vuoden verran yhteiskunnan loinen - työtön.
Sellainen tyyppi, joka makaa päivät sohvalla ja kiskoo huimia etuuksia joka kuukausi. Sellainen vapaamatkustaja: laiska ja saamaton. Olen siis vuoden verran saanut seurata lähietäisyydeltä tätä loisen elämää - enkä enää yhtään ihmettele, miksi ihminen putoaa sohvan pohjalle.

Kalamies valmistui ammattikoulusta 24-vuotiaana ja pääsi ensimmäisenä kesänä kesätöihin betonielementtitehtaaseen. Samaan aikaan hän muutti luokseni asumaan. Virhe. Asumme siis minun omistusasunnossani, joten Kalamiehellä ei ole oikeutta asumistukeen. Betonihommien päätyttyä tarvittiin vain noin kolme puhelinsoittoa Te-toimistoon, pari nettilomaketta ja yksi asiakaskäynti Kelaan, että Kalamies sai päätöksen työttömyyskorvauksesta. Sitten vain makaamaan sohvalle ja odottelemaan sitä huimaa 500 euron pottia tilille joka kuukausi!

Keväällä Te-keskus muisti kirjeellä: on olemassa työpaikka, jota olet pätevä hakemaan! Hae sitä, ilmoita hakeneesi sitä - tai muuten tulee karenssia. Taas vain noin tunnin soittelu erilaisiin Te-keskuksen numeroihin, jotta Kalamies sai ilmoitettua hakeneensa tätä työpaikkaa (lopulta häntä ei kutsuttu edes haastatteluun). Vuoden aikana Kalamies täytti useammankin työhakemuksen, kävi jopa haastattelussa, mutta ei tullut valituksi.

Kevään tullen Kalamies sai ohjeen, että kouluihin kannataa hakea vasta, kun täyttää 25, koska sitten saa opiskella korotetulla työttömyyspäivärhalla. Suomeksi: olet nyt vaan tekemättä mitään koko loppukevään, koska töitäkään ei ole tarjota.

Kalamies haki kesätöitä, ja saikin parin kuukauden pestin silkalla tuurilla ja omalla aktiivisuudella. Samaan aikaan alkoi itää ajatus uudelleenkouluttautumisesta. Puusepän tutkinnolla on hankala työllistyä. Mutta tuo talohuollon tutkinto voisi olla kiinnostava - ja sitä tarjotaan lähikunnassa aikuiskoulutuksena! Ja siitähän se mielenkiintoinen osa vasta alkoikin...

Kalamies halusi selvittää, voiko hän hakeutua itse koulutukseen ja silti saada oikeuden korotettuun päivärahaan - ja joutuuko hän karenssijaksolle, jos ei jostain syystä otakaan paikkaa vastaan.
Selvitystyö aloitettiin kartoittamalla sitä, millainen koulutus olisi. Koulun nettisivut eivät paljon kertoneet, mutta varmasti siellä on joku ihminen, joka tietää. Puhelimeen vastasi sihteeri, jolla ei ollut "juuri tästä nimenomaisesta koulutuksesta" mitään tietoja. Mutta maanantaina tulevat kouluttajat takaisin kesälomalta. Muuten hyvä, mutta hakuaika päättyy perjantaina.

No, riskillä vaan paperit menemään!

Sitten kysymään varsinaista asiaa Te-keskuksesta. Voiko hakea koulutukseen ja opiskella korotetulla päivärahalla? Puhelu käännetään keskuksesta aina vain uudelle tyypille, jokaiselle Kalamies selittää asiansa vain saadakseen vastauksen "tää varmaan kuuluu henkilölle XX". Te-toimiston "omavirkailija" on vapailla, sijaista ei ole. Lopulta joku ihminen jollain osastolla osaa kertoa, että Kalamies voi hakeutua koulutukseen ja, mikäli työkkäri katsoo koulutuksen edistävän työllistymistä, hän on oikeutettu opiskelemaan korotetulla päivärahalla. Ja vaikka hän jättäisi koulupaikan ottamatta, hän ei saa karenssia (koska on yli 25-vuotias ja hänellä on ammattitutkinto).

Syyskuu alkaa lähestyä ja ihmetellään, kun koulutuspaikasta ei ole kuulunut mitään... Kalamies soittaa koululle. "Joo, me olemme jo ilmoitaneet kaikille valituille. Näkyy tämä sinun hakemus täällä - eikö sinulle ole soitettu valintatuloksista?". No, eipä oltu. Seuraavaksi Kalamies soittaa koulutuksesta vastaavalle opettajalle, joka tietää, että koulutukseen on avautunut lisärahoituksen myötä uusia aloituspaikkoja - joten "näillä puheilla tervetuloa kouluun tiistaina". (Ei sitten kenellekään tullut mieleen soittaa näistä lisäpaikoistakaan niille, joita ei ilmeisesti ekalla kierroksella valittu?)

Seuraavaksi soittelemaan sitten Te-keskukseen opiskelupaikasta ja korotetusta päivärahasta. Asia pitää hoitaa "omavirkailijan" kanssa, ja hänelle voi soittaa arkisin klo 9-10. Seuraavana aamuna Kalamies on skarppina: 9.05 alkaa puhelinrumba. 9.45 hän selittää asiaansa taas uudelle ihmiselle, joka ei ilmeisesti ole tämän "omavirkalijan" sijainen, mutta joka ehkä kuitenkin osaa kertoa, mitä pitää tehdä. Koululta pitää saada täytettynä tietty loma, joka toimitetaan omaan Te-keskukseen sille mystiselle "omavirkailijalle". Sitten otetaan puhelua koululle (ei vastaa, soittaa kuitenkin takaisin) ja uudelleen Te-keskukseen.

Kalamies on tänään toista päivää koulussa. Koulu on ottanut opiskelijoista hyvin kopin, neuvonut ja auttanut ja kommunikoi jopa Te-keskuksen suuntaan. Päätös korotetusta tuesta oli puoltava ja työssäoppimispaikka on kiikarissa. Edessä olisi kaksi vuotta opintoja: 1-2 lähipäivää viikossa, 2-3 työpäivää työssäoppimispaikassa (=ilmaista työtä) ja jopa 700e tilille joka kuukausi.

Koulutus vaikuttaa mielekkäältä ja työtäkin alalla varmaan olisi tarjolla. Meidän kohdalla asiat selvisivät lopulta hyvin. En kuitenkaan yhtään ihmettele niitä nuoria tai aikuisia, jotka väsyvät tähän soittelurumbaan ja sääntöviidakkoon. Henkilökuntaa on virastoissa liian vähän, virkalijat uupuvat ja jäävät sairauslomille, sijaisia ei ole. "Omavirkailija" vaihtuu miten sattuu ja jokaiselle sijaiselle saa asiansa selittää uudelleen. Säännöt ja ehdot tuntuva muuttuvan koko ajan eivätkä ammattilaisetkaan pysy perässä. Pahimmassa tapauksessa pieni virhe papereissa tai yksi huono neuvo ajaa karenssijaksolle tai blokkaa koulutuspaikan. Helpompaa on jäädä sohvalle pelaamaan pleikkaa. Ja onhan GTA5:ssa parempi äänimaailma kuin Te-keskuksen jonotuslinjalla.

Liisana Ihmemaassa!

Sata vuotta myöhässä ja ihan nopeasti vain:

Oli ihan huiput polttarit!
Sain ylleni Liisa Ihmemaassa - asun ja mukaani pienen tehtäväpussukan. Seurasin valkoista kania, joka piti huolta ajasta ja hänen kanssaan minut aamulla nouti Hullu Hatuntekijä.

Uhkakuvistani huolimatta en joutunut aamulla ensimmäiseksi verikokeeseen tai benji-hyppyyn (tätä pelkäsin, kun kaaso käski olla aamun syömättä!), vaan minulle (meille) oli katettu runsas brunssi. Oli kahvia, kakkua, suolaista ja makeaa - pelikorttikuvioin koristeltuna. Sitten pääsimme Vain Elämää -tyyppisesti muistelemaan ystävyyksiämme. Jokunen oli jopa kirjoittanut kirjeen minulle, kun eivät paikalle päässeet!

Sitten pääsin meikattavaksi ja kuvattavaksi. Onpahan tullut kahlattua ja hipsittyä varvikossa hieman kepeissä asuissa!

Matka jatkui Jyväskylään syömään ja siitä Mysteeriin... Viisi naista oli hyvin innoissaan lukitusta huoneesta, jossa oli tapahtunut "jotain outoa". Lukkoja ja avaimia etsittiin ja vihjeitä ratkottiin suurella intensiteetillä - ja ulos päästiin! Mysteeri oli aivan huippu, ehdottomasti polttareiden yksi huippukohta!

Loppuillaksi toinen kaaso (se Kani) ja yksi ystävä jatkoivat kanssani terassille ja vielä värivalopaikkaan. Sain siis kaikkea sitä, mitä olin toivonutkin.

Siitä oli hyvä jatkaa kohti hääpäivää, joka sekin on jo takana. Päivä oli ihana, kaunis ja lämmin (ja me kun haluttiin elokuu hääkuukaudeksi, kun ei ole enää niin kuuma)! Palaan siihen toiste. :)