Tosiuskovainen.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun messupalaveria tänään vedin ja siellä mies puhui ihan muista asioista.
Asiasta ehkä kuitenkin, omalla tavallaan.

Meidän kirkkomme ei rukoile tarpeeksi, totta kyllä. Mutta että paperista luettu rukous ei olisi oikeaa rukousta? Kaikki ne kirkkokäsikirjaan painetut sanat, kaikki ne minua(kin?) koskettaneet rukoukset - turhaa huulien heiluttelua? Mites Isä meidän?

Mutta minä olen aina luullut, että Jumala kuulee myös sanattomat rukoukset. Miksei hän kuulisi myös työryhmän valmistelemia valmiiksikirjoitettuja rukouksia? Miksei sekin rakentaisi seurakuntaa? Toki tarvitsemme vapaata rukousta, tarvitsemme kuuntelevaa rukousta. Mutta miksi rukouksia pitäisi arvottaa, eikö silloin muoto mene sisällön ohi?

Ja kun kirkkokuorokin on vain harrastus muiden joukossa. Samoin kuin nuorten ilta. Ei sitouduta enää - tai sitoudutaan kuin jalkapallokerhoon. Ennen oli kunnollista ja uskovaiset oli uskovaisia ja muut oli muita.

Olen itsekin miettinyt tuota seurakuntanuoriin sitoutumista. Se voisi olla muutakin kuin huppari, muutakin kuin hengailua perjantaisin. Kristinusko ei ole 4H-kerho. Mutta voisi nuorella olla huonompikin harrastus perjantai-iltana kuin hengailu seurakunnan nuorten illassa. Joskus opetettiin: pyhitä tapa, ja tapa pyhittää sinut. Eikö jo oleskelu Jeesuksen mestoilla ole sydämensä avaamista, alttiiksi asettumista?

Eikö läsnäoleminen enää riitä?

Minua mietityttää tuo tosiuskovaisuuden vaatimus. Kuka on uskovainen? Millä se mitataan? Miksi sillä sanalla on niin ikävä kaiku? Moni ystävä puhui ennen, että tulevan puolison pitää olla uskovainen. Minä en ole osannut sitä kaivata. Minulla on oma uskoni, ja toisella saa olla omansa. Ja kun vierekkäin käydään nukkumaan, saan iltarukouksessani muistaa myös sitä vierustoveria, ei-niin-uskovaista. Uskon, että Jumala tuntee hänetkin.

Herra, on hyvä, että me olemme täällä.
- Pietari, Matteuksen evankeliumin luvussa 17.