Happy again.

Olin Joensuussa muutaman päivän tekemässä irtiottoa saarijärviajatuksista. Vaikka tänne on kehittynyt jo aika kiva oma kupla, jossa elää ja ajatella vain niitä saarijärviajatuksia, tekee ihan hyvää välillä hypätä siihen toiseenkin kuplaan. Vaihtaa ajatukset hetkeksi joensuulaisiksi.

Vierailulla unohdan helposti, että olen keskellä toisten arkea. Niillä on harjoittelut ja luennot ja omat ihmiset siellä. Minä kuorin vain kermat päältä: notkun kahviloissa, ja ehkä käymme vähän vesijuoksemassa. Neljän päivän kofeiinimäärällä eläisi paksumpikin pastori. Osa omista jäi näkemättä, sopimatta aikatauluun. Ensi kerralla sitten. Sillä vaikka junassa kyynelehdin menneiden aikojen perään, sillä toisaalta joensuuajatukset ovat myös painavia, haluan käydä siellä vielä monta kertaa ennen kuin viimeinenkin oma ihmiseni sieltä muuttaa pois. Lopultahan minun Joensuuni on ihmisiä, ei se kaupunki. Tai oikeastaan sellainen mystinen kokonaisuus, joka ei suostu mihinkään muottiin.

Kannoin reissulla mukanani kameraa, mutta en ottanut ainuttakaan kuvaa.

Kuinka voi ottaa kuvan onnesta? Olin pakahtua onnesta kävellessäni vanhoja kotikatuja. Voisin ottaa kuvan ihmisistä siinä tutussa keittiössä, mutta en saisi kuvaa ystävyydestä. Voin ottaa kuvan laskevasta auringosta ja sen keltaisesta valosta, mutta en siitä sekapäisestä ilosta, jonka se aiheuttaa. Miten otetaan kuva siitä, kun saa rauhan? Ei voi tallentaa sitä hetkeä, kun huomaa heräävänsä taas elämään. Miten otetaan kuva Jumalan ihmeestä?

Sillä siltä minusta Joensuussa tuntui. Puhkesin hetkeksi kukkaan, kun sain höpötellä tutuille ihmisille tutussa paikassa. Tai heittäytyä keskusteluun tuntemattoman kanssa. Minä olen ollut hengellisesti jumissa, katkera ja mykkä. Ja juuri ennen luovuttamista minä sain vastauksen.

Joensuussa minä muistin, että meillä on ihmeellinen ja elävä Jumala. Ei vain mulkero, jolla on kiero huumorintaju. Meillä on ihmeitä tekevä Jumala. Minun ihmeeni vain ovat kovin pieniä. Ne ovat rauhan ja muistamisen, anteeksiantamisen ja katkeruudesta luopumisen hetkiä. Rukousvastauksia.

Niitä hetkiä, kun avaa silmänsä ja tajuaa, että ei tämä ole vain minun eroni, minun menetykseni. Ihme se on sekin, että toinen tulee (vieläkin) puolitiehen vastaan. Jumala pitää lupauksensa. Joskus ihmettä vain pitää odottaa kauemmin kuin toivoisi. 

Vaikka katkeruus kasvattaa orjantappurapuskaansa minussa, on se hetkeksi riisuttu pois. Minulla on lupa olla hetki vain onnellinen, auki maailmalle. Hetkeen en ole vihoissa kenenkään kanssa. Käännän kasvoni talviaurinkoon, joka laskiessaan muuttaa valon keltaiseksi ja maalaa pitkiä varjoja olohuoneen seinälle.

Joensuu,
you make me feel like I'm fun again.

ps. tämä kuulostaa jotenkin rakastuneen ihmisen kirjoitukselta. ja kai minä vähän olenkin. uskoontulo, rakastuminen ja huumeet aiheuttavat samankaltaisen aivokemiallisen reaktion. ilmeisesti myös onnistunut irtiotto sopii samaan kemialliseen kaavaan.