Karkauspäivä.

Muuttavatko olosuhteet samanlaiset ihmiset erilaisiksi? Vai sittenkin niin, että samoissa olosuhteissa erilaiset ihmiset muuttuvat toistensa kaltaisiksi? Miten ystävyys syntyy ja miten se säilyy? Miksi naisten ystävyys on useammin elämäntilanteisiin sidottua? Peruskoulukaverit vaihtuvat lukiokavereihin, sitten opiskelijaporukkaan ja lopulta omien lasten kavereiden vanhempiin. Miesten ystävyyssuhteet luodaan kai lastentarhassa. Syödään yhdessä hiekkaa ja ollaan kavereita aina koulutustasosta, ammatista tai elämäntilanteesta riippumatta.
Miksi juuri meistä tuli ystäviä? Johtuiko se ympäristöstä, haimmeko turvaa toisistamme oudossa maastossa? Johtuiko se samankaltaisuudesta vai erilaisuudesta, mikä täydensi itseä?

Palasin juurilleni. Tänään tutussa leirikeskuksessa riparin tapahtuessa ympärillä tunsin hämmentävää tuttuutta ja vierautta. Olen itsekin käynyt riparin täällä, ollut isonen ja kesätyöntekijäkin. Nyt olen iso ja vastuussa tästä hommasta. Ja tuntuu kuin ne viisi poissaolon vuotta olisivat kadonneet kuin uni. Kaapeissa on samat tavarat, isosilla samat opettajat. Tuoksukin on sama. Nämä ovat minun maitani. Sekö meidät lopulta erottaa? Jos ei ole yhteistä maata, voiko ystävyys kantaa? Minä rakensin elämäni ja kotini Joensuuhun. Mutta se koti on nyt purettu. Ei ole kolmatta maata, joka ei ole kenenkään oma, mutta kaikkien yhteinen.

Karkauspäivänä saavat naisetkin kosia. Jos elämä menisi toisin, olisin saattanut kosiakin. Nyt kuitenkin istun ja mietin oman elämäni Kihoa. Toisin kuin Carrien Mr.Big, minun Kihoni on täysin väärä. Ihan joka suhteessa väärä. Meillä ei ole tulevaisuutta, ei oikeastaan menneisyyttäkään, ja molemmat tietävät sen. Silti palaamme toistemme luo. Tai ehkä emme koskaan edes lähteneet. Se on kuin kiero tanssi. Kaksi eteen, yksi taakse, irrotus, pyörähdys. Kaksi eteen, yksi taakse, irrotus, pyörähdys... Ja me tanssimme hyvin yhteen, tunnemme toistemme askeleet. Mikä meitä yhdistää? Yksinäisyys ja hyvät dialogit, valheelliset varjokuvat. Sattuma. Satunnainen samankaltaisuus.

Mietimme iskusanoja. Puhumme, millaista elämän pitäisi olla. Jos sinä olisit joku muu. Olisit se oikea, etkä se väärä. Ja tässä sitä ollaan samoissa kuvioissa: minä olen vaikea ja sinulla ei ole annettavaa.
mut mitä tiellä tapahtuu, se tielle jää.