All the small things.

On kuulemma todella epäreilua ja väärin otsikoida suomenkielisiä lauluja ja tekstejä englanniksi. Minä kuitenkin teen niin. Joskus vieras kieli vain on osuvampaa kuin tämä tuttu ja oma. Esimerkiksi kerran minulla oli ystävä, jota kuvasi parhaiten englanninkielinen sana innocence. Viattomuus ei aivan tavoittanut samaa tai ainakaan se ei riittänyt kuvaamaan koko tuota ulottuvuutta. Niin, joskus vaan pitää saada sanoittaa asioita väärin ja vierailla sanoilla. Minähän olen kaikkien lirpakkeiden, kontemplaatioiden, kötinöiden ja möksötysten ystävä.

Ja nyt minulla olisi vain kaikkia pieniä juttuja. Hyviä juttuja. Koska all the small things ovat aina jotenkin hyviä juttuja, elämän bonuksia, viides kalapuikko.

Meillä oli tosi kiva tyttöjen ilta viime viikolla. Hyvää salaattia, suklaata ja vaahtokarkkeja, hieman punaviiniä (läksiäislahjaksi saatua). Oli hyvää vaikka kuulemma vain pullon vuoksi ostettua - ja se näytti tyttöjen mielestä vähän shampoopullolta, että... Eihän tosin naispapin juhlapukukaan herättänyt heissä kunnioitusta vaan hervottoman naurunremakan. Aikamatka 80-luvulle viidessä minuutissa!

Esittelin tytöille graduani (vaikka tiedän, että akateeminen tutkielma ei oikeasti kiinnosta ketään) ja löysin sen välistä lehdestä leikatun otsikon: Älä aliarvioi punatukkaisen naisen vihaa. Teologien kyky järjestää arkeen pientä huvitusta aina yllättää.

Ordinaatiokoulutuksessa etsin Raamattuni välistä yhtä tiettyä rukousta, mutta löysinkin valokuvan, jonka en muistanut olevan siellä. Siinä on viisi varjoa suon laidalla auringon laskiessa selän takana. Jälleen yksi elämän maamerkki. Those were the days my friend...

Kotiin tullessani postin seasta löytyi ihana onnittelukortti valmistuneelle. Parhaita ovat aina ne pienet asiat, joita ei yhtään osaa odottaa.

Kävin kuuntelemassa entisen proffani yleisöluentoa ja sain hänen uusimpaan teokseensa hienon omistuskirjoituksen. Ehkä jännempää oli kuitenkin löytää yleisön joukosta oma rippipappini, joka innostui ammatinvalinnastani niin paljon, että aloimme jo sopia kollegiaalisia kahvitreffejä.

Urho herätti minut tänä aamuna tuomalla lelupallonsa sänkyyni. Molemmat odottivat minua kotiin makaamalla eteisen lattialla ja Ylermi ei meinannut lopettaa kiehnäämistään ollenkaan. Ehkä me kaikki sopeudumme tähän. Vaikka oli sydäntäraastavaa kuunneltavaa, kun kissat maukuivat kopassaan alkumatkan äidin luota uuteen kotiin. Kuinka itsekästä on omistaa lemmikki, jolla ei ole mitään käsitystä omistussuhteista? Urho ja Ylermi olivat niin pitkään äidin hoivissa, että nyt olen tavallaan riistänyt ne kotoaan. Vain siksi, että ne ovat enemmän minun. 

Kissojen uudesta kodista on kuitenkin löytynyt miellyttävyyksien top 5 -lista:
1. kylpyhuone, etenkin pyykkikoneen päällinen
2. suihkuverho, johon voi syöksyä
3. päiväpeiton alla seikkailu
4. lasitettu parveke (niitä ei saa sieltä sisälle kuin huijaamalla)
5. mikä tahansa kielletty paikka, kuten kaappi, ruokapöytä ja tiskiallas.

Aamulla hetken odotin, että kissat alkaisivat puhua minulle. Hullu kissanainen on siis kehittymässä jossain tuolla syvällä. Siltikin olen iloinen siitä, että kotona on minun lisäkseni jotakin elävää, liikkuvaa ja sosiaalista (vaikkei vielä puhuvaa).

Kaikista pienistä asioista on tänään vähän parempi mieli. 
Ei tartte jantuksessa lähteä kylille riehumaan.