Kuulin tuon ajatuksen oppilaitospastoriltamme ja ihastuin siihen heti. Toinen voi olla loputon mysteeri. Ehkä ihminen on itselleenkin vähintään yksi aurinkokunta. Äärimmäiset planeetat ovat tutkimattomia, piilotettuja, liian kuumia tai kylmiä, jotta niistä voisi saada otteen. Ehkä joku toinen näkee ne matkan päästä paremmin, vaikka kiellämme ne itseltämme.
Ei tiedä mitä etsii, mutta tietää löytävänsä sen oikean.
Kätketyt Prinsessat -kirjassani kuvataan Prinsessa Rummakkoa etsijänä. Nimimerkkini on siis tietoinen valinta, vaikka lukijani minut tunnistavat. Täällä Sammakkolammikolla vallan saa huomionkipeä, omaan traagisuuteensa ja mahdottomuuteensa rakastunut hahmo. Haihattelija ja melankoolikko. Tämä on paikka, jossa Surku saa olla olemassa. Vaikka onhan se mukanani aina. Melankolia on jotenkin osa minua. Sielunmaisemani on pitkälti Tim Burtonin elokuvamaailmojen mukainen. Jotenkin vinksallaan, harmaa ja samalla värikylläinen. Synkkä, mutta kaunis. Eikä sekään ole koko totuus tästä aurinkokunnasta.
Minä olen päättänyt olla sinun. Tanssin, satuilen ja liioittelen.
Kuuntelen uutta Scandinavian Music Groupin Manner-levyä Spotifysta. En osaa vielä sanoa, tuleeko siitä kesäsuosikkini, mutta ainakin kaksi kappaletta kutittelevat korvaani: Mustarastas lauloi Ooh la laa sekä Ruotsiin ja takaisin. Jos minulla olisi aikaa, makaisin selälläni lattialla vain kuuntelemassa laulujen tarinoita, sulkisin silmäni ja tuntisin, millainen on kesän ensimmäinen päivä. Ja hymyilen enemmän kuin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti