Neiti.

Tämä neiti tuhoaa makuuhuoneeni tapetteja. Siellä on kohta yksi seinä riisuttu kääreestä.
Tämä neiti ei kumartele ketään, tulee syliin tasan silloin kun itseä kiinnostaa. Syvällä sisimmässään se rakastaa paljon, mutta tämän heikkouden se paljastaa vain yön pimeinä tunteina. Kiintymystä voi nähdä niissä pienissä hetkissä, kun neiti nousee ruokapöydän vieressä seisomaan reittä vasten ja ojentaa toisen tassunsa: "high five". Sitten se saattaa hetken purruttaa sylissä, niin että naaman ja vaatteisiin liimautuu puolikkaan kissan verran karvaa. Neiti osaa makoilla kukkalaudalla kuin balleriina ja katsoa viattomasti silmiin myllättyään mullat kukkaruukusta. Sillä on oma "metsä-ääni", joka on varattu yksinoikeudella mummulle, yksinomaan maalla. Tämä neiti ymmärtää, että kaikki ihmisen lautasella on herkkua. Neidin pahin vihollinen on koppa, vaikka se kuljettaa maanpäälliseen paratiisiin (ja takaisin kotiin, mikä sekin on ihan jees). Jännittävä yhdistelmä uteliaisuutta, epäileväisyyttä ja silkkaa ämmää.

Sellainen on meidän Ylermi.

Sellainen kissa kuin emäntä, sanotaan.