Meillä on ollut surua.
Rakas kotikissamme Pippuri siirtyi autuaammille metsästysmaille toukokuun toisena päivänä. Pippuri oli lähes 18-vuotias, joten voi sanoa sen kuolleen elämästä kyllin saaneena. Niin monta kertaa se kävi kuoleman rajalla ja tuli takaisin, että varmasti kaikki yhdeksän elämää tuli käytettyä. Nyt Pippurille on oma hautakivi talomme takaisessa luonnonpuistossa.
Muutaman viikon päästä toimitan ensimmäisen läheisen ihmisen siunaamisen. Tai oikeastaan minulle läheisen ihmisen läheisen siunaamisen. On se silti erilaista - vähän enemmän iholla kuin vain työtä. Se suru on vähän minunkin, siitä ei niin helposti pääse irti. Uskon silti olevani paikallani juuri siellä.
Aivan kuten olin paikallani Joensuussa.
Toiset käyvät minilomilla Euroopan kaupungeissa, minä lähdin Joensuuhun. Toiset tekevät kevätretkiä tivoliin, teologit lähtivät katsomaan piispanvihkimystä. (Go Jartzinger! -viiriit jäivät kylläkin matkasta, mutta automatkalla saatiin aikaan vääntö siitä, mitä se arkkipiispa nyt sanoillaan tarkoitti.) Ehdin nähdä paljon paikkoja, joissa en ole ennen käynyt (kuten Kuopio) ja muistaa paljon sellaista, minkä luulin unohtaneeni. Neljä päivää on silti liian lyhyt aika nähdä kaikkia ja tehdä kaikkea.
Lähdin Joensuuhun vähän huonolla mielellä. Kun elää oman sekavan päänsä ja tunnevammaisen sydämensä kanssa, alkaa joka paikassa nähdä pettymyksiä. Mitä kirjoitinkaan niistä onnenulosottomiehistä..? Tai unissani lentävistä muovilinnuista? Menolippuja Moskovaan?
Onneksi minäkin olen väärässä. Toisinaan.
Tämä on kevät. Ja minä olen arasti onnellinen. Suuresti hämmästynyt.
Sijoiltani. Paikallani.
Olisiko siskolle kerrottavaa?? :)
VastaaPoista