Pandemoniumin sielu.

Kävin Siskon kanssa katsomassa opiskelijanäytelmän, josta en oikeastaan tajunnut mitään. Liian taiteellinen, liian venäläinen klassikko. Siis juuri sellainen, josta voisi tehdä kirjan verran analyysia, mutta katsoessaan vain ihmettelee niitä pupukorvia. Herra Pandemoniumin sielu perustuu Fedor Dostojevskin novelliin Valkoisia öitä. Tarinassa puhutaan kai rakkaudesta. Ikuinen liike on turvallisinta. Kun liike loppuu olemme kaatuneet. Selkeää?

Mutta yhdessä kohdassa me Siskon kanssa samastuimme vahvasti. Siinä oli kahteen lauseeseen tiivistettynä kaikki suhteellisuudesta.

N: Minä rakastan sinua.

M: Minä muutan Moskovaan.