Kaksi hyvää ja kaunista.

Minua riivaa tämä kouhkaaminen presidentinvaalista ja siitä, että kuka on homo ja kellä on liian nuori vaimo ja kuka kannattaa homoliittoja ja kuka natoa ja kuka kirjoitti milläkin arvosanalla ylioppilaaksi ja kuka jätti opinnot kesken ja mistä syystä ja kuka on kapitalistipaska ja kenellä on kovimmat arvot ja että pärjääkö niillä pehmeillä arvoilla ja kuka on saanut komeimmat lipareet mistäkin pestistä ja mitä se presidentti oikeasti edes tekee. Ja aina jollekulle on henkilökohtainen loukkaus se, että äänestät tai et äänestä juuri sitä toista ehdokasta.

Tavoilleni uskollisesti teen silti iskun uurnille viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä. Ha! Ja olipa pakko päästä aiheesta kötisemään, vaikka ihmiskunta on kyllästynyt jo siihenkin.

Aina toisinaan unohdan Zen Cafen, onneksi muut osaavat tuoda sen takaisin luokseni - ja vielä juuri oikeina aikoina, oikeina kappaleina: 

Vielä pitäisi äänestää kirkolliskokousedustajasta ja seurakunnan kirkkoherrasta. Onneksi piispa vaihdetaan toisessa hiippakunnassa. Joskin vanhasta seuturakkaudesta pitää sitäkin vaalia seurata. Ja tällaisina aikoina kaipaan opiskelijaporukkaa, jonka kanssa vertailla näkemyksiä kahvikupin ääressä (vaikka tiedän, että sekin ärsyttäisi, koska homma menisi kuitenkin jossain kohtaa kouhkaamiseksi).

Sitten kun on riittävän väsynyt niihin puolesta ja vastaan -vääntöihin, voikin tyynesti vain käpertyä oman kutistuneen elämänsä ympärille, kuunnella hyvää levyä ja laulaa häpeilemättä mukana. Tuudittaa itsensä hetkeksi siihen omaan Narniaan, sillä lopulta kaikki lähtee kyvystä huijata itseään. Ja minusta tämä on siihen hyvä:

En odottaisi, en olisi yhtään parempi.