Ikäkysymys.

Moi, mä oon viistoista! 
Tai ainakin näytän yhä siltä kuin olisin. Ajokortin mukaan olen 25 ja puoli. Henkisesti en ole ikääni saanut kiinni pariin vuoteen, olen edelleen 23. Silloin, kun oikeasti olin 23, ostin aniliininpunaiset tennarit, jotka eivät sopineet yhteen minkään kanssa, mutta ne olivat suosikkikenkäni hamaan loppuunsa asti. Tunne-elämältäni seikkailen edelleen jossain 17-vuotiaan vuoristoradalla.

Myö katottiin, että mikä tyttönen sieltä tulee!
Törmään aina välillä (viikoittain) ihmetyksiin iästäni. Tai oikeammin siitä, kuinka nuoren näköinen olen. Pappihan on tunnetusti yli nelikymppinen mies. Nyt meidän seurakunnassa on pappi, joka on perhekerhon äitejä nuorempi. Ja joka voisi mennä sekaisin rippikouluisosten kanssa, jos ei olisi sitä virkapaitaa päällä.

Onhan se kiva olla nuori. Ihan olen kiitollinen siitä, että en ole vanhoihin raameihin tehty. Toisinaan vain alkaa kiristää se ikuinen ihmettely, että kuinka voit olla noin nuori. Tai kyllähän sitä nuori saa olla, mutta pitäisi vaikuttaa vanhemmalta, kypsemmältä, aikuisemmalta. Yksinkertaisesti uskottavammalta. Edes pantapaita ei saa minua asettumaan ihmisten silmissä papiksi. Hyvänä päivänä jaksan itsekin heittää asian vitsiksi: onhan se hämmentävää, kun tällainen viisitoistavuotiaan näköinen tulee tänne töihin! Toisinaan sitä ajaa hampaita kiristellen kotiin...

Tiedän itsekin, että pitkä tukka ja lyhyt varsi eivät varsinaisesti vanhenna ketään. Ei, vaikka töihin laittaisi päälleen mustaa ja harmaata, bleiseriä ja hametta, suorat housut ja kävelykengät. Kaikkea sitä, mikä edustaa aikuisuutta. Ja ei, minua ei lohduta se tieto, että viiden tai kymmenen vuoden päästä olen jo niin eltaantunut, että kukaan ei enää jaksa ihmetellä. 

Minä olen jumissa niissä aniliininpunaisissa tennareissa! 

Vapaa-ajalla kuljen pillifarkuissa ja keltaisessa neuletakissa, äidin neulomissa siili-lapasissa ja talvitennareissa. Näytän kiltisti paperit aina kun kysytään. Toisaalta haluankin olla vielä nuori. En halua menettää itseäni ihan täysin kävelykenkien ja kynähameiden maailmaan. Ei vielä ryppyvoidetta tähän nassuun (kun ihokin elää ikuista teini-ikää).

Se vain tuntuu tarkoittavan sitä, että olen (loputtoman) epäuskottava pappi. Tyttönen, joka ei tiedä elämästä mitään. Enkä minä edes ole mikään nopean valmistumisen ihmelapsi. Pidin välivuoden, istuin viisi vuotta Humpan kahvilassa ja valmistuin. En vain muistanut vanheta riittävästi niinä vuosina. Unohdin kai kasvaa riittävän isoksi.

Ja silti kävin äänestämässä presidenttiä jo toisen kerran pienen elämäni aikana. Pidimme ystävän kanssa vähän vahingossa vaalivalvojaisetkin. Ja sovimme toiset äänestystreffit - kun voi mennä toinen kierros jännäksi.

Tämä on niin hassua aikaa. Kun on liian vanha ja liian nuori. Ei edelleenkään sitä eikä tätä.