This is how the story went
I met someone by accident
Who blew me away
Blew me away
And It was in the darkest of my days
When you took my sorrow and you took my pain
And buried them away, buried them away
I met someone by accident
Who blew me away
Blew me away
And It was in the darkest of my days
When you took my sorrow and you took my pain
And buried them away, buried them away
Minulla on ärsyttävä tapa alkaa tehdä muistomatkoja kesken muun olemisen ja tekemisen. Oltiinpa tyttöjen kanssa kaupungilla, viettämässä iltaa tai jutustellaan kupposen ääressä, saatan alkaa tiputella "silloin kerran" -juttujani. Jutut ärsyttävät itseäni, mutta ne on pakko päästää ulos tai jään niihin jumiin: "anteeksi, mutta vielä yksi natti-juttu". Pieniä tarinoita elävästä elämästä.
Yleensä muistelen hyviä juttuja. Toisen kanssa on tehnyt paljon kivoja asioita, jakanut paljon ajatuksia ja aikaa. Ja tällainen tarinankerääjä tallettaa ne vähäisetkin hetket katulamppujen alla tai henkka-maukan alerekkien välissä. Mutta se ei tarkoita, ettenkö muistaisi myös kaikkien niiden pörröisten katulamppuhetkien ja prinsessatunteiden välissä väijynyttä epävarmuutta, pettymystä, turhaa odottamista, hiljaisuutta. Ne vain eivät aina ole osa tarinaa.
Kun muistelet, muistele tarkemmin.
Katsoin uutena vuotena elokuvan (500) Days of Summer. Olen katsonut sen aiemminkin, pidin jo silloin. Nyt suorastaan tykästyin. Pidän sen tavasta kertoa tarinaa ilman mitään logiikkaa. Pidän siitä, että se ei ole rakkaustarina vaan (todellakin) tarina rakkaudesta. Nauroin ääneen, voisin huutaa "juuri niin!". Ja minä olen aina elokuvan Tom. Se joka luulee löytäneensä Sen Oikean, mutta Se Oikea ajatteli vain kattella hetkisen. Olen Tom, joka melkein lakkaa uskomasta rakkauteen.
Tietenkin Annalla oli se elämä, se joka päättyi eteisen lattialle. Sen elämän hän olisi halunnut tehdä kokonaan todeksi rakastamalla: anna kaikkesi, saat maailman. (Riikka Pulkkinen, Totta)
Joulukuussa sain lopulta kaiken muun jalkoihin jääneen mainion kirjan loppuun. Riikka Pulkkisen Totta-teosta ei ole kehutttu turhaan. Pidin sen tavasta kertoa tarina eri ihmisten näkökulmista, eri äänillä. Ja siinäkin oli kivoja takaumia vuosien taa. Jollain tavalla Totta on myös kertomus rakkaudesta. Mikä on kenenkin totuus? Jokaisella on oikeus omaan tarinaansa, jota kertoo erityisesti itselleen. Oman elämänsä kertoo itselleen tarinana, lopulta. Muut kirjoittavat sinut sivuosarooleihin omiin tarinoihinsa. Ja mikä sitten on elämän suuri rakkaustarina? Se mikä päättyy vai se mikä kestää koko elämän?
Yleensä muistelen hyviä juttuja. Toisen kanssa on tehnyt paljon kivoja asioita, jakanut paljon ajatuksia ja aikaa. Ja tällainen tarinankerääjä tallettaa ne vähäisetkin hetket katulamppujen alla tai henkka-maukan alerekkien välissä. Mutta se ei tarkoita, ettenkö muistaisi myös kaikkien niiden pörröisten katulamppuhetkien ja prinsessatunteiden välissä väijynyttä epävarmuutta, pettymystä, turhaa odottamista, hiljaisuutta. Ne vain eivät aina ole osa tarinaa.
Kun muistelet, muistele tarkemmin.
Katsoin uutena vuotena elokuvan (500) Days of Summer. Olen katsonut sen aiemminkin, pidin jo silloin. Nyt suorastaan tykästyin. Pidän sen tavasta kertoa tarinaa ilman mitään logiikkaa. Pidän siitä, että se ei ole rakkaustarina vaan (todellakin) tarina rakkaudesta. Nauroin ääneen, voisin huutaa "juuri niin!". Ja minä olen aina elokuvan Tom. Se joka luulee löytäneensä Sen Oikean, mutta Se Oikea ajatteli vain kattella hetkisen. Olen Tom, joka melkein lakkaa uskomasta rakkauteen.
Tietenkin Annalla oli se elämä, se joka päättyi eteisen lattialle. Sen elämän hän olisi halunnut tehdä kokonaan todeksi rakastamalla: anna kaikkesi, saat maailman. (Riikka Pulkkinen, Totta)
Joulukuussa sain lopulta kaiken muun jalkoihin jääneen mainion kirjan loppuun. Riikka Pulkkisen Totta-teosta ei ole kehutttu turhaan. Pidin sen tavasta kertoa tarina eri ihmisten näkökulmista, eri äänillä. Ja siinäkin oli kivoja takaumia vuosien taa. Jollain tavalla Totta on myös kertomus rakkaudesta. Mikä on kenenkin totuus? Jokaisella on oikeus omaan tarinaansa, jota kertoo erityisesti itselleen. Oman elämänsä kertoo itselleen tarinana, lopulta. Muut kirjoittavat sinut sivuosarooleihin omiin tarinoihinsa. Ja mikä sitten on elämän suuri rakkaustarina? Se mikä päättyy vai se mikä kestää koko elämän?
I wish I could lay down beside you
When the day is done
And wake up to your face against the morning sun
But like everything I've ever known
You'll disappear one day
So I'll spend my whole life hiding my heart away
soi päässäni esittäjänään Adele; originally by Brandi Carlile
When the day is done
And wake up to your face against the morning sun
But like everything I've ever known
You'll disappear one day
So I'll spend my whole life hiding my heart away
soi päässäni esittäjänään Adele; originally by Brandi Carlile
"Mikä on kenenkin totuus? Jokaisella on oikeus omaan tarinaansa, jota kertoo erityisesti itselleen. Oman elämänsä kertoo itselleen tarinana, lopulta. Muut kirjoittavat sinut sivuosarooleihin omiin tarinoihinsa."
VastaaPoistakiitos. sinä todella osaat.
Kiitos.
VastaaPoistaMutta on tämä oman tarinansa eläminen vaan välillä niin sairaan vaikeaa. Kun ei ole tyytyväinen omaan sivuosaansa toisen käsikirjoituksessa. :)
"Woke up feeling heavy hearted
I'm going back to where I started
The morning rain
The morning rain
And though I wish that you were here
On that same old road that brought me here
It's calling me home
It's calling me home"
Kohti kauniimpia aamuja totuutta etsien! :)