Minä pidän sanoista. Luen paljon, puhun paljon, kirjoitan paljon. Minulla on paljon sanoja ja juuri niiden myötä olen oppinut arvostamaan hiljaisuutta. Kaikkea ei voi kahlita sanoihin. Usein hienoimpia hetkiä ovat ne, jotka voi jakaa ääneti toisen kanssa. Muistot tai tunteet, joita ei voi sanoittaa. Hetket, joissa sanoja ei tarvita.
Sitten on mykkä hiljaisuus. Sanoja ei enää ole. Viimeiset sanat tunnistaa siitä, että niitä ei koskaan huudeta. Kuinka usein viimeisiksi sanoiksi jäävätkin näyttöruudulla terävänä töröttävät kirjaimet: minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa. Näen kiristyvät leukaperät: Minähän en sinulle sanojani anna. Uppiniskaisesti istun pussi päässä täällä vuorellani enkä sano mitään. Mykkä hiljaisuus, joka ei anna toiselle mitään mahdollisuuksia. Vuoren juurella voi huutaa äänensä loppuun, mutta kukaan ei vastaa, mikään ei selviä.
Sanoilla voi myös satuttaa. Osaan itsekin sotimisen sanoilla. Sanat ovat kuitenkin reilu taisteluväline, niihin voi vastata, niihin voi tarttua, ne voi kääntää, avata, selättää. Mykkyys on barrikadi, juoksuhauta, muuri. Mykkyys on itsekästä vallankäyttöä, jossa toiselle ei anneta enää mitään. Sellainen hiljaisuus ottaa korviin enemmän kuin pahinkaan huuto.
Muistan nuoruuteni mykkäkoulujoulut. Kukaan ei halunnut sanoa pahasti, joten ei sanottu mitään. Ja hiljaisuuden pitkittyessä kaikilla oli sanottavaa yhä vähemmän. Tai ehkä asiat kaikessa hiljaisuudessa kasvoivat sanoja isommiksi. Jokainen kiipesi omalle vuorelleen odottamaan juuri niitä oikeita sanoja. Niitä ei vain koskaan tullut ja lopulta huonommatkin sanat menettivät merkityksensä. Pitkittynyt mykkyys teki viimeisetkin sanattomiksi.
Olen kesän kuunnellut yhä kasvavaa hiljaisuutta.
Ihmisen mykkyyttä.
Jumalan hiljaisuutta.
Pian, en jaksa enää huutaa.
löysin jostain sattumalta blogisi ja vau, osaat todella kirjoittaa! ja pohtia juuri niitä teemoja, joita itsekin pyörittelen päässäni tälläkin hetkellä. kiitos.
VastaaPoistat. uusi vakkarilukijasi :)
Hei,
VastaaPoistakiva, että eksyit tänne. :)
Kiitos.