Liian läski satubalettiin.

Se on varmaan valemuisto. Sellaisia on meillä jokaisella. Siis sellainen muistikuva, joka on oikeasti väärä. Joko täysin keksitty tai jollakin tavalla todellisesta tapahtumasta tai vaikka unesta jäänyt muistijälki. Minulla on hatara kuva jossain mielen perukoissa, että olisin joskus lapsena käynyt balettitunnilla. Ja että minua siellä kiusattiin tai jotenkin syrjittiin. Omaan punkeron identiteettiini kerroin sen tarinaksi siitä, kuinka olin liian läski satubalettiin.

Kevään olen käynyt tanssitunneilla. Olen siinä huono. Se tekee minulle hyvää. Siis olla huono ja joutua opettelemaan. Siinä ei voi ajatella muuta, pitää keskittyä tekemään. Tanssi on ilmaisun muoto, siksi se varmaan vetää minua puoleensa. Kun sisällä on jotain, mikä haluaa tulla ilmaistuksi, helpottaa jos pääsee teatterilavalle tai tanssimaan tai kirjoittamaan (tai vaikka piirtämään). Mutta peilistä minä en pidä. Sieltä minua katsoo punkero.

Työterveydessä sanottiin, että pitäisi laihduttaa. (Ihan kuin en sitä tietäisi itse!) Siellä muistutettiin, että ei voi olla joka päivä herkkupäivä ja "kun teidän työssä niitä herkkuja on vähän joka viikko". Meinasi itku päästä. Että miksi normaalit ihmiset saavat ne ylimääräiset herkkukalorinsa sellaisista asioista, joista pitävät! Viinilasit ja irtokarkit voivat kuulua joskus valistuneimpaankin ruokavalioon. Mutta papilla ei. Koska lauantaisin pitää syödä sitä voileipäkakkua ja kermakakkua (tai olla nälässä, koska kymmenen minuutin siirtymällä ei autossa vedetä terveellisiä välipaloja - vaikka toki taskulämmin smoothie/protskurahka houkutteleekin valtavasti).

Valemuistoja tai ei, kannan varmaan aina mukanani punkeron identiteettiä. Vaikka joskus saavuttaisin sen vartalolleni niin kaukaisen "normaalipainon", näkisin itseni varmaan pitkään vielä punkerona. Lyhyenä tyttönä, jolla on iso pylly ja hitaat jalat juoksemaan. Eikä sillä ole oikein laulunlahjojakaan, joten ilmaisutaidon kevätnäytöksessä pääsee esittämään kiveä (tai mummoa, koska punkerous on jotenkin äidillistä).

Aika parantaa?

Aika yksin ei paranna. Tarvitaan myös rakkautta. Sellaista rakkautta, joka näyttäytyy sovintona, anteeksiantona, uudelleen rakentuvina siltoina.
Miten jostain yksittäisestä yöllisestä keskustelusta voikin tulla sovituksen käännekohta. Ilman pyyntöjä, ilman sarvia ja hampaita sen vain huomaa: sinä pyydät anteeksi ja minä annan. Ja  toisinpäin. Ehkä sellainen sovituksen mahdollisuus oli aina ituna meidän välillämme, raadollisuuteen piilotettuna. Meissä on kosketuspinta. Ehkä juuri kaiken mahdottomuus teki sovinnosta mahdollisen.

Pelkkä aika ei paranna. Sen huomaa, kun vuosien jälkeen saan vastauksen. Sovitteluyritys punaisena pompulana sykähtää ruudulla ja minähän olen valmis. Melkein puolesta sanasta heittäydyn anteeksiantoon ja ymmärrykseen - niin kuin silloin aiemminkin. Tottakai puhutaan ja sovitaan, kun sinulle sopii... Miksi aina suostun odottaamaan, kun sinulle sopii. Milloin sinulla on hyvä hetki? Milloin sinä olet valmis puhumaan, sopimaan? Ja sitten vaikenet kuin muuri. Minä en lähde tähän enää. Tätä ei voi parantaa, korjata tai sovittaa. Sen kaiken jälkeen, näiden vuosien jälkeen, se ei edes ole minulle niin tärkeää. Sinä sait jo kaiken, paistattelet ihailussa. Minä en lähde varjoosi enää.

Everybody loves the things you do
From the way you talk to the way you move
Everybody here is watching you
'Cause you feel like home
You're like a dream come true
- - -
I was so scared to face my fears
Nobody told me that you'd be here
And I swear you moved overseas
That's what you said, when you left me
You still look like a movie
You still sound like a song
My God, this reminds me
Of when we were young
 - - -
Adele: When we were young
  
Jos vuosia sitten itkin muroihini Adelen edellisen levyn tahdissa, kuuntelen uutta levyään uusin korvin. Huudatan sitä autostereoissa. Joku sanoi sitä sovintolevyksi, minulle se on puhdistautumista. Aika ei paranna, se muuttaa näkökulmaa, hioo särmiä. Aika asettaa asiat eri valoon. Silti meidän on kohdattava itsemme, toisemme ja rikkomuksemme saadaksemme aikaan jotain uuttaa, jotain ehjää. Parantuminen alkaa kohtaamisesta, dialogista. 

-Niin, kun sinä tiedät...
-Niin, tiedän. Eikä se haittaa mitään.  

Vesijuoksemassa.

Kävin vesijuoksemassa.
Uimahallin altaaseen näkyy vastapäisen koulun luokkahuoneiden valot. Ensin siellä on pimeää, sitten tulee opettaja, ja ennen kuin nousen altaasta, luokkaan ovat saapuneet jo oppilaatkin.

Toisinaan kaipaan takaisin koulumaailmaan. Sen säännölliseen, staattiseen rytmiin. Loisteputkivalojen alle väärän suhteisiin pulpetteihin. Ehkä se on pieni autisti minussa. Se, joka kaipaa selkeyttä, säännöllisyyttä ja rajoja. Miten vahvoja ovatkaan koulumuistot: Loisteputkilammpujen helinä niiden syttyessä, kumipurun vienon ummehtunut haju, kamppailu ikkunapaikasta.

Pukukopissa puhelin tutun opettajan kanssa. Kaikesta sopistetaan. Sisäilma on huonoa, ratkaisuja ei tehdä. Pian tunnit eivät riitä pitämään opettajaa leivässä. Lasketaan sormilla vuosia eläkkeeseen.

Minä luin ammattiliiton lehdestä, että oma vuosikertani saisi painaa duunia seitsenkymppiseksi. Edessä on vielä 40 vuotta. Parempi vain käydä vesijuoksemassa, että pysyy tikissä - huojumatta arkun päässä sittenkin, kun siunaa vanhoja opettajiaan.

Tammikuun naistenlehdet ja muu sellainen.

Heräsin tänään, vapaapäivänä, Kalamiehen kanssa yhtä aikaa ennen kahdeksaa. Nousin ylös, jotta saisin viettää enemmän aikaa ihan yksin kotona. Mitä tämä laatuaika itsen kanssa sitten on? Tähän mennessä olen kirjoittanut kirjeen, pessyt kylpyhuoneen ja huudattanut häiden musiikkilistaa tanssien samalla kyseenalaisesti vähissä vaatteissa (siellä kylpyhuoneessa). Sunnittelin hieman myös imuroimista, mutta miehen asennustyö on vielä vähän kesken. Ajatuksena on myös lukea kirjaa Tikli, joka on ollut kesästä asti kesken.

Söin päärynän nojaten keittiötasoon ja mietin, miksi tammikuun naistenlehtien numerot ovat aina, joka vuosi, ihan samanlaisia. Pääkirjoituksessa ehkä muistutetaan kuinka jokainen nainen on ihana juuri sellaisenaan ja kuinka dieetit eivät koskaan ole avain itsensä hyväksymiseen. Mutta sitten alkaa tykitys: 3 uutta superdieettiä! Näin kevennät kasviksilla! Voita salipelko! Helppo kotijumppa - vain viisi liikettä! Tammikuu on timmikuu! Kun vielä joulukuun numerossa ihasteltiin joulupöytää ja tee-se-itse-jouluherkkuja (kaloreita laskematta!), niin nyt laitetaan läski lätisemään. Lisäksi facebook täyttyy kutsuista munattomaan/maidottomaan/herkuton/lihattomaan/viljattomaan/tipattomaan tammikuuhun. Mukaan pitää tietysti haastaa kaikki kaverit, koska yhdessä dieetistä on helpompi pitää kiinni (tai voi kilpailla siitä, kuka onnistuu parhaiten salasyömään munia/maitotuotteita/herkkuja/lihaa/viljaa/viinaa).

Olenhan toki itsekin haksahtanut tähän uuden vuoden mukanaan tuomaan kuntoiluintoiluun. Ilmoittauduin mukaan aikuisten tanssiin. Kuvauksessa luvataan rentoa menoa ja kurssin sopivan myös aloittelijalle. Olen kuiteknin henkisesti valmistautunut siihen, että häpeän seuraavat kuukaudet takarivissä rytmitajuttomuuttani ja sanastotyhmyyttäni (mutta tämä ryhmä oli AINOA koko hemmetin kaupungissa, jossa jumppaan ei yhdisty kahvakuula tai bodypump - ja joka ei ole esim keskellä päivää). Täydellisen (tai edes siedettävän) ryhmäliikuntamuodon etsintä siis jatkuu. Zumbasta pidin opiskeluaikana. Täällä sitä voi harrastaa vain ulkona 5 euron kertahintaan. Viime vuoden tehojumppa kävi lopulta vain hermoille. Jos jumppaan ärsyttää mennä, siellä ärsyttää olla eikä sen jälkeenkään saa mitään ihanaa endorfiinipiikkiä, niin kannattaa luovuttaa. Tänä vuonnahan ko. ryhmää viritettiin vielä astetta kamalampaan suuntaan: käytämme tunneilla levypainoja ja steppilautaa. Ei. Tähän en lähde.

Yritämme virittää vähän ruokavaliotamme, olemme luovuttaneet Kalamiehen suvun vihjailun ja lopulta suoranaisen toiminnan alla. Sanotaan nyt vain, että punkerolla on aika kova kilohinta. Toistaiseksi tämä paremman ruuan tekeminen on onnistunut ihan hyvin, koska minä olen lomalla. Kunhan pääsen takaisin töihin, voi olla, että iltakuuden aikaan kumpaakaan ei enää kiinnosta alkaa marinoida kanapaloja omin pikku kätösin.

Kissoista toinen käy aina välillä tuijottamassa minua. Niillä on ehkä vahtivuorot. Nekin on vähän dieetillä - tosin omasta tahdostaan. Hemmetin sihtisuut.

Ehkä on aika vetäytyä niiden viereen hieman lueskelemaan. Ylihuomenna loma loppuu ja arki alkaa. Tämän vuoden alku on ollut kova. Kun tätä vuotta oli eletty vasta reilu viikko, olin saanut jo kaksi suru-uutista. Elämä on niin kovin hauras.

Ja samalla aivan liian arvokas uhrattavaksi asioille, jotka eivät tuo iloa. Edes välillisesti, edes joskus.

Mistä tunnet sä ystävän?

Mitä ystävyys on? Mistä sen tunnistaa?
Olen pohtinut täälläkin aika paljon aikuisen yksinäisyyttä. Ehkä sitä vasten korostuu se, mikä tekee jostakin ihmissuhteesta erityisen, ystävyyden.

Ehkä se on sitä, että voi sanoa toiselle, että kirjoitin muuten niin kamalan ja raadollisen kirjeen, että en kehdannut postittaa.
Ehkä se on sitä, että voi kuitenkin puhua ne samat asiat auki. Ja toinen ymmärtää, että joskus elämä vaan on syväsukellus lasinsiruiseen p*skaan - eikä siihen edes kuole.

Ehkä se on sitä, että voi itkeä räkä poskella ja nauraa räkä poskella. Myös niille hämyisille ääniviesteille ja sattumanvaraisille kuville, joita lähetellään satojen kilometrien takaa. Ja erityisesti itkeä ja nauraa sitä traagista tarinaa, joka saa jo koomisia piirteitä. Tai voi soittaa ilman erityistä syytä, koska siitä vain tuli vahingossa tapa.

Ehkä se on sitä, että tarjoaa jotain varmasti ystävälle mielestä omasta vaatekaapistaan tai kirjahyllystään. Tai sitä, että ekana otetaan päiväunet. Tai pakataan varuiksi vielä pari särkylääkettä mukaan. Ja että aina on kahvia. Myös yöllä.

Vihainen nainen.

Vihainen nainen yrittää tulla takaisin. Olen ollut jotenkin ärtynyt. En tiedä, minne ärtymykseni laittaisin. Kenelle kertoisin? Alanko laulaa vittu kun vituttaa, mutta nyt ei olla siellä vielä.

Ehkä aikuisen yksinäisyys on sitä, että ei oikein ole ketään kelle kertoa kiukustaan. Kun ei siitä oikein saisi puhua, kun pitäisi kaiken olla hyvin. Ja onhan kaikki hyvin. Minä tiedän, mikä ärsyttää. En vaan tiedä, mihin hemmettiin sen kiukkunsa pistäisi.

Sitten se läikkyy yli. Rapsuttelee silmien takana. Kun ei saa sanojen muotoa.

Koskettava uutinen.

Olen taas menossa yhdelle kurssille. Sitä varten piti ennakkotehtävänä tarkkailla mediaa ja poimia jokin itseä koskettanut uutinen.

Olen tähän mennessä löytänyt kaksi. Kumpikaan niistä ei liity suuriin aiheisiin, kuten pakolaisiin, turvapaikanhakijoihin, yhteiskuntasopimuksen kaatumiseen, Suomen raiskaustilastoihin tai Virsivisan kieltämiseen.

Hannes Hynönen, 102-vuotias sydänten vetaraani, on kuollut.
Itse otsikko ei minua koskettanut, vaan artikkeli kokonaisuudessaan. Kuinka se kertoi tämän Linnan juhlissa hurmanneen veteraanin kuolleen rauhallisesti kotonaan aamukahvin jälkeen. Jos kuolema voi olla kaunis, nyt se oli. Kotona, kahvin ääreltä, elämästä nauttineena saa henkäistä viimeisen kerran.

Korpit huvittelevat matkien ja kiusoitellen isompiaan.
Jep, minua kosketti uutinen korpeista, noista hyljeksityistä mutta älykkäistä tuonenlinnuista. Tämän vuoden luontokirjaksi on valittu Korppiretki. Tuossa kirjassa on kuvattu mm. hetki, kun korpit kierivät lumessa ja kuinka korppi raaputtaa nokallaan kaverin niskaa.

Miksi nämä uutiset?

Ehkä niissä on pehmeyttä tämän sekasortoisen ajan keskellä. Hannes Hynönen oli mies, josta kellään ei ollut pahaa sanottavaa ja jota edes iltapäivälehdet eivät kehdanneet riepotella. Hän oli ihminen, jonka silmätkin hymyilivät. Sodan, jälleenrakentamisen ja teknologiamylleryksen nähnyt mies, joka rakasti tätä maata, sen kauneutta ja koko elämää ylipäänsä.

Korpeissa taas näin jotain inhimillistä. Miten ne elävät nuorina jengeissä ja sitten pariutuvat eliniäksi. Ne leikkivät ja imitoivat muitakin lajeja ihan huvikseen. Älykkyys tekee niistä myös julmia ja takaa-ajettuja.

Molemmat uutiset olivat minulle myös toivon uutisia. On olemassa onnellisia loppuja. Vielä ihan kaikki ei ole pilalla. Vielä on korppeja, jotka osaavat laskea liukumäkeä.