Urheiluhullu?

Olen aina ollut jotenkin epäliikunnallinen ihminen. En ole kömpelö tai täysin rytmitajuton, olen vain epäsopiva. Tai niin luulin hyvin pitkään.

Ala-asteen liikuntatunnit pelattiin pesäpalloa tai jalkapalloa. Kukaan ei kertonut sääntöjä tai antanut pelivinkkejä, mutta ei se haitannut. Teki vain niin kuin isot pojat käski. Juokse! (Minne!?!) Syötä! (Kenelle!?!) Rauha! (WTF?! Pitäisikö alkaa heiluttaa valkoista nenäliinaa?) Tyhmä! Talvet pelattiin tulitikkulaatikonkokoisessa salissa sählyä tai koripalloa. Ilman sääntöjä, isoimmat eniten tosissaan. Ulkoliikuntaan kuului tytöillä ringette, jota pelattiin väärin päin käännetyillä jäkismailoilla. Tai sitten hiihdettiin. Kovaa ja verenmaku suussa. Luokan seinällä oli lista, johon piti laittaa rasteja sitä mukaan, miten välitunnilla hiihti lenkkiä koulun pihalla.

Yläluokilla ja lukiossa hiihdosta ja sen aiheuttamasta häpeästä sentään pääsi eroon. Luistelukin oli inhimillisempää - tosin sisäliikunta sitäkin pahempaa. Sääntöjä ei edelleenkään kerrottu, koska kaikkihan ne jo osasivat ala-asteelta. Puolet ryhmästä pelasi jossakin joukkueessa ja myös liikuntatunnilla piti otella tosissaan. Ainakin kerran talonmies sai osumaa lentopallon harhasyötöstä ja muutaman kerran se pallo tuli omaan naamaan. Täysillä. Tanssi ei kuulunut valikoimaan (paitsi Vanhat ja muutama vakiotanssitunti). Pallopelien lisäksi meitä palkittiin erilaisilla testeillä. Piip... piiip...piiip... Piip-testin ääninauha tulee vieläkin painajaisiini: kun luulet kuolevasi, olet vasta päässyt arvosteluasteikolle.

Lopputuloksena oli pallokammo ja huonommuuden tunne. 

Viimeisen vuoden sisällä olen yllättänyt itseni. Olen käyttänyt liikuntaan enemmän rahaa kuin koskaan, ja mm. ostanut (äiti osti) maastojuoksulenkkarit. Panostin kunnollisiin urheiluliiveihin. Ostin Joensuun Naisvoimistelijoiden kausikortin lisäksi sarjalipun uimahalliin. Ja vielä enemmän. Olen uskaltautunut jo kahdesti ainejärjestömme sählyttömälle sählyvuorolle juoksemaan pallon kanssa. Olen kohdannut pallopelkoni ja selviytynyt hengissä. Huomasin jopa innostuvani, nauravani. Niiden kuuden kanssapelaajan seurassa en edes tuntenut sitä järkyttävää häpeää, joka yleensä valtaa minut, kun pallo tuodaan areenalle.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen palasin hiihtoladulle. Räkäposkella-hiihtotapahtuma oli hyvä tekosyy kohdata oma demoninsa. Saihan siitä sentään palkinnoksi haalarimerkin. Niin minä hiihdin liian pitkillä sauvoilla, varmaan viisi kiloa painava keltainen kansitakki päälläni. Vieressäni hiihti mies sinisessä röyhelömekossa. (Oi, jospa minulla olisi kuvamateriaalia!) Jos näyttää valmiiksi tyhmältä, ei tyylillä tai suorituksella ole niin suurta merkitystä. Ei hiihto edelleenkään ole lempilajini, mutta kyllä sitä voi puolitoista tuntia kerran kymmenessä vuodessa harrastaa. :)

Kauan sitten (luultavasti siellä ala-asteen hiekkakentän laidalla seisoessa) menetetty liikunnan ilo alkaa löytyä uudelleen. Olen löytänyt itselleni sopivaa riehumista, jossa tekniikka ei ole tärkein asia. Tärkeintä on hiki ja hyvä meno - tulokset mitataan jaksamisena ja vaatekokoina.
Uskomatonta, mutta totta: koululiikuntatraumoistakin voi parantua.