Tosin opiskeluaikojen jälkeen minusta ei juuri olekaan kuvia, ainakaan siviiliminusta.
Ryhmäkuvat ovat pahimpia. Yleensä aina jollakin on suu auki, silmät kiinni ja tukka huonosti. Siis minulla on - ne kaikki (jo sieltä alakoulun luokkakuvista alkaen). Vaikka kuinka yritän miettiä ennalta suosiollisen, neutraalin ilmeen, suurimmassa osassa konfirmaatiokuviakin irvistää sairaan kalpea mollukkasilmäinen pastori.
En halua edes ajatella kaikkia niitä kovalevyjä (tai herraparatkoon valokuvakirjoja), joiden lehdillä edustan kaksoisleukoineni kastamassa ja siunaamassa. Jossakin on myös videotallenteita, joissa kuvaan yhdistyy ääni: pastorin yksinlauluna väärästä sävellajista vedetty Jumalan kämmenellä.
Olen alkannut tosissani harkita vaihtoehtoa, että otamme Kalamiehen kanssa vain vakavia hääkuvia. Sellaiseen wanhaan tyyliin. Istumme vierekkäin penkillä ja odotamme salamaa - haudanvakavana. Tai ehkä otamme vain vahinkokuvia. Kun ei ehdi ajatella kameraa, ei naamakaan ehdi vetäytyä halvaantuneeseen hymyyn eivätkä silmät humalaisesti puoliumpeen.
Itseään katsoo niin kovin kriittisesti. Ensimmäisenä huomaa kainaloläskin ja paksut nilkat. Zoomaa kehonsa epäkohtiin. Ehkä toiset katsovat jotain muuta. Katsovat armollisemmin. Ja kun itse nauraa itselleen ensin, on muillakin helpompaa.
Mutta maailma. Niin se vain on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti