Kaikkeen tottuu.

Paitsi ehkä ikävään.
Pitäisikö siihen tottua? 

Rutiiniin tottuu. Jos lähtee ajamaan puoli kuudelta, on kymmeneen mennessä perillä. Jos voi lähteä jo perjantaina, kannattaa lähteä viikonlopun takia. Tavarat mahtuvat putkikassiin ja jo lähtöä edeltävänä iltana silmiin ilmestyy alakuloa: kun taas pitää lähteä.

vain lähtemällä voi löytää...

Minä olen kaipaillut Joensuun kotia. Siis sitä 31 neliön kotia, jossa oli kammottavat makuuhuonetapetit (vaaleansiniset) ja ihanat vihreät kaapit eteisessä. Tai minusta ne kaapit olivat ihanat, äiti ei ainakaan arvostanut. Ehkä se johtui valosta tai jostain hyvin mystisestä vaaleansinisten seinien ja punaisten ja tummapuisten huonekalujen koheesiosta, mutta se koti oli kohdallaan.

Minua harmittaa, kun asuntokauppa meni puihin. Harmittaa, että naapurikaupungissa asunnot ovat parempikuntoisia ja neliöhinnaltaan huomattavasti halvempia. Ja tarjontaakin on hieman eri mittakaavassa (voi valita muutakin kuin remottipommin tai kalliin remonttipommin).

Harmittaa, kun en osaa laittaa kotiani mieleiseksi. Se on nyt ihan kiva. MUTTA. Täällä on paljon kivoja yksittäisiä elementtejä, mutta niiden suhde ei toimi. Jotenkin haluaisin kotia uudistaa, mutten keksi mitään. Kaikki on niin vakiintunutta. Eikä tähän kotiin mahdu sellaista sohvaa, jollaisen minä haluan. Ja sitten jo mietitään, että kannattaako sitä tähän edes ostaa, jos kuitenkin on ostamassa toista kämppää, ja jos sinne sitten mahtuisi se isompikin, ja kun onhan tämä nyt vain väliaikaista. Kun kaikki on vaan niin väliaikaista. !&!%¤#!!

koko kirjavuuden komeus

Istun sillä pienellä punaisella sohvalla ja tuijotan kuosien ja värien sekamelskaa. On liikaa ja liian vähän ja feng-shuista täällä ei olla kuultukaan. Eikä tämä beessin muovimaton ja vaaleahkon tapetin yhdistelmä ainakaan lisää tilan hengittävyyttä.

Samaan aikaan tämä koti tuntuu kodilta. Tämä on parempi kuin moni sellainen, jota olen käynyt katsomassa.

Kalamies oli viikonlopun täällä. Koti oli ehkä enemmän koti. Katselimme yhdessä koteja ja sohvia. Jotain, minkä minä voisin hankkia, ja joka joskus voisi olla yhteistä. Sitten joskus, kun tämä väliaikaisuus päättyy.

 oletko koskaan miettinyt...?

Kuka muuten sanoo, mikä on väliaikaista? Milloin on pysyvää? Opintolainaan pakottamista perusteltiin joskus sillä, että "opiskeluaika on vain välivaihe ihmisen elämässä". Viisi (tai kymmenen) vuotta nuoruudesta on siis vain väliaikaista. Etäily, jolle on olemassa laskennallinen päätepiste, on vain väliaikaista. Se ei pyri vakiintuneeksi tilaksi. Kuinka monia muutoksia on vastustettu "väliaikaista"-argumentilla?  Kuitenkin ihminen elää nyt, tässä. Keskellä sitä väliaikaisuutta, johon lopulta tottuu. Vai tottuuko?