Joensuu - kohtaloni.

Ei siitä niin kauan ole, kun tippa silmässä istuin junassa matkalla Joensuuhun - mielestäni ihan viimeisiä kertoja.

I didn't mean to fall in love, but I did. 

Tottakai mies pitää ottaa siitä maailman rakkaimmasta kaupungista heti sitten, kun on itse muuttanut sieltä pois. Tottakai sitä pitää kerran joensuupäissään tunkea väkisin tuntemattoman ihmisen pöytään vain koska sillä on niin lempeät kasvot. Sitten sitä jää kiinni lähtemiseen, palaamiseen, pakkaamiseen, purkamiseen ja kalenterin kanssa elämiseen. Eikö kaukorakkauksien pitänyt kuulua vain opiskelijaelämään?

Kaikki varmasti tietävät sen tyypin, joka ei koskaan osallistu mihinkään, koska

minulla on poikaystävä/tyttöystävä Kouvolassa/Tampereella/Jyväskylässä/Joensuussa.

Minusta kaukosuhde on aina ollut vähän paska syy olla osallistumatta mihinkään tai laiminlyödä ihmissuhteita. Ehkä siksi en voi välttää sitä hieman häiritsevää tunnetta, että en voi olla yhtä aikaa hyvä ystävä ja hyvä tyttöystävä. Aina jollekin on liian vähän aikaa, vuorokaudessa liian vähän tunteja ja ennen kaikkea Suomessa liikaa kilometrejä. Joensuuihmiset toki ilahtuvat siitä, että ravaan Pohjois-Karjalassa ahkerasti... muu Suomi onkin sitten asia erikseen.

Syksyn suunnitelma on pakata kissat kerran kuussa autoon, kuskata ne äidille ja sitten itse ajaa 300 kilometriä rakkaan luo. Neljän päivän päästä sama homma toiseen suuntaan. Lisänä tähän vielä leireille lähteminen, viiden toimituksen viikonloput ja muu pieni säätäminen.  Kesän aikana meni varmaan kuusi viikonloppua putkeen niin, etten ollut perjantai-iltana kotona ja sunnuntai-iltana palasin jostain kassien kanssa. Toisinaan sitä vain toivoo yhtä päivää, että voi tuijottaa tyhjässä kodissa seinää ilman että pitää lähteä jonnekin.

Joten. Lähteminen kaverin kissanristiäisiin ei ole ensimmäisenä mielessä. Ja siitäkös omatunto jaksaa kolkutella. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Ja kun muutaman kerran saan Kalamiehen tänne, ei yhteistä aikaa haluaisi ensimmäisenä olla jakamassa koko kaveripiirinsä kanssa. Usein käy kuitenkin niin, että kaikki ovat sitten yhtä aikaa kaupungissa, ja taas on liian vähän tunteja.

Nyt siellä täysin kuvitteellinen nimimerkki tyttöystävä romaniassa varmasti jo miettii, että eihän se Suomessa mitään, mutta kaukosuhde kaukomaahan...! Niin. Onneni suhteellisuudessa on siinä, että kohtalonkaupunkini on juuri Joensuu. Siellä on vielä ystäviä, siellä on tuttuja kulmia. Sinne ajaakin neljässä tunnissa!

Sisko sanoi viisaasti:
välimatka on välimatka, oli sitä sitten kymmenen tai kymmenentuhatta kilometriä.
Ikävä on yhtä iso, kun se toinen ei ole tässä.

Kuusi vuotta sitten olin aloitteleva teologiopiskelija. Katsoin parvekkeelta pelottavaakin uutta kaupunkia ja totesin, että nyt meidän pitää vain tulla toimeen. Nyt tuo samainen kaupunki sulkee suojaansa minun rakkaani, minun sydämeni. Tämä ei ole enää joensuuikävää, tämä on ihmisikävää.