Fifty-fifty.

Kesäloma on ohi. On nähty Pohjois-Karjala, Tampere, Oulu ja Kalajoki.

Nähty on myös elokuva 50/50. 

Nuori mies menee lääkäriin selkäkipuisena ja saa syöpädiagnoosin. Elokuva seuraa miehen ja tämän lähipiirin reaktioita, kun todennäköisyydet ovat 50/50. Ystävieni mielestä elokuva oli vähän liian hidastempoinen - eihän siinä lopulta tapahtunut oikein mitään. Minä pidin tästä. Vähän kuin Junon ja 500 Days of Summerin pikkuveli. Vaikkakin elokuva lopulta oli aika perus (vähän jenkki) draama  käärittynä kivaan indie-paperiin.

Niinhän elämä menee. Joskus lähtee tukka, toisinaan tyttöystävä. Aina jonkun osana on olla sen kunnansairaalan uuden psykologin ensimmäinen (kolmas) potilas. On hyvä, että joku osaa selittää kuinka normaaleja kaikki tunteet ovat, mutta toisinaan tarvitsee vain kaverin mukaan tuhoamaan exän tekemään taidetta. Äideiltäkin pitää kysyä mitä niille kuuluu. Ja joskus se urpoin kaveri on paras kaveri.

Olen kohta seurustellut kokonaista kolme kuukautta. Saavutan siis maagisen "suhteeni keskimääräinen kesto" -rajapyykin. Avioliittotilastojen valossa suhteen mahdollisuudet ovat 50/50.Vai pieneneekö onnistumisprosentti kaukorakkauksissa? Entä pikasuhteissa? Oliko se nyt parempi vai pahempi, että nainen on korkeammin koulutettu ja mies nuorempi?

En jää laskemaan. Eipä olleet todennäköisyydet kummoiset silloinkaan, kun tavattiin. Tai vastattiin ensimmäiseen viestiin. Etäily rassaa molempia ja ikävä nakertaa sielua. Mutta jos se ei rasittaisi, ei toisella olisi väliä. Jos ei ikävöisi, ei rakastaisi. Jokaisessa suhteessa on omat mörkönsä, olivatpa ne sitten maantieteellisiä tai päänsisäisiä. Niin kauan, kun meitä on kaksi yhtä mörköä vastaan, todennäköisyydet ovat paremmat kuin 50/50.