Ilari Johansson, Ismo Leikola ja Heli Sutela vetivät ihan hyvää settiä. Eikä musiikkitarjonnassakaan ollut valittamista. Tuttuja vain tapasi yllättävän vähän. Muutaman mukavan kuitenkin.
Kai kaikki festarit ovat lopulta samanlaisia. Alueen ulkopuolella teinit vetävät pussikaljaa. Anniskelualueella keski-ikäiset kuvittelevat olevansa taas parikymppisiä. Ihan kivannäköinen mies muuttuu vastenmieliseksi tupakka huulessa ja muovinen oluttuoppi kätösessä. Huojuu. Bändit soittaa ja roudaustauolla jollain pienemmällä lavalla soittaa joku huonompi bändi. Savukone haisee ja taskussa on aina vain yksi korvatulppa. Ja nakkimuki maksaa 3,5 euroa.
Oikeastaan en ole livekeikkaihminen. Tykkään kuunnella musiikkini lämpimässä tilassa, oikein soitettuna ja mielellään säädettävällä äänenvoimakkuudella. Siis levyltä. Vielä vähemmän olen festari-ihminen. Tungos, jonotus, urpot kanssaihmiset ja ämyriksi muuttuva musiikki ovat huono yhdistelmä näin kärsimättömälle ja mukavuudenhaluiselle ihmiselle.
Silti. Olisi pitänyt kokea yhdet oikeat festarit silloin kun oli nuori. Kyllähän minä ravasin Maata Näkyvissä -festarit ainakin viitenä vuotena nuoren seurakunnan mukana. Mutta siis oikeat festarit. Majoitutaan nurmikentällä eikä kukaan osaa kasata telttaa, josta puuttuu todennäköisesti osa kepeistä. On liian kuuma tai sataa vettä koko ajan. Pekkapirkko eksyy porukasta ja Mikkomarjatalla on huono olo. Matkalla takaisin muistellaan, että oli ihan pirun hyvät kemut, mutta mitä bändejä täällä tänä vuonna muka esiintyi.
Nyt täti on vanha. Täti seisoo K18-alueen laidalla ja bongailee vanhoja koulututtuja. Alkavat näyttää jo vähän väsähtäneiltä. Kunnes kotiin lähtiessä kiinnivedetty takki kimmottuu makkarankuoreksi ja vienosti ilmaisee, että on tämäkin keho päässyt mystisesti löystymään. Ja täti on ihan mukana keikkafiiliksessä, vaikka seisoo kentän laidalla ja vähän jammailee. Ei enää eturiviin. Enhän ole siellä koskaan ollutkaan.
Jos en olisi koko pientä nuoruuttani pelännyt niin kamalasti kaikkea, olisin saattanut kiertääkin jotkut festarit. Tai ainakin olisin etsiytynyt porukkaan, jonka mukaan olisin mahtunut. Mutta eihän nynnyille ole tilaa festaribussissa.
A sanoo, että olen sielultani potentiaalinen koulukiusaaja. Vähän vahingoniloinen, vähän ilkeä, verbaalinen ihminen. Olen miettinyt sitä itsekin, minussa on kätkettynä tupakoitsijan sielu. Pieni pahis sisälläni. Se joka haluaa festareille, ajaa lujaa ja huutaa päin naamaa. Se joka pysyi kurissa, koska pelkäsin niin paljon kaikkea, että nuoruuteni oli hyvin rauhaisa ja mieleenpainumaton. Ja edelleenkin sen pitää kurissa yleinen mielipide ja valvova silmä. A ei edes usko nuoruuteni olleen niin tylsä, minun olevan tylsä.
Toisaalta, ensitapaamisellamme minä tulin paikalle, iskin lasini poikien pöytään ja enemmän ilmoitin kuin kysyin, että voisimmeko tulla samaan pöytään. Silloin oli maanantai ja koko ravitsemusliikkeessä oli neljä asiakasta: minä ja ystäväni sekä Herra A kaverinsa kanssa. Silloin olin peloton.
Siellä teltan laidalla seistessäni ja huutaessani sanoja mukana mietin, että oikeastaan olen koko elämäni hakenut tarkkailijan paikkoja. Seurailen keikkoja sivusta, en mene sinne keskelle kreisibailaamaan. Tarkkailen pahiksia, tupakoitsijan sieluani, kuin koe-eläintä. Papin työ on tällaiselle ihmiselle ideaali. Tarkkailen omaisia, tarkkailen vainajien ja hääpärien tarinoita. Mihinkään en mene mukaan. Minä olen ulkopuolella - ja tarkkailen.
Juurikin näin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti