Kuluneella viikolla satoi ensilumen.
Maa jäätyy ja joutsenet kerääntyvät pelloille laumoina. Ne huutavat jotenkin surullisina. Aamuisin lammikon pintaa peittää seitinohut riite. Sammakot ovat jo kaivautuneet pohjamutaan. Puiden latvat ovat tulenpunaiset, kun nouseva aurinko värjää ne. Onko tämä syksy vai onko tämä talvi?
Olen ollut pitkään matkalla.
Ihan fyysisesti liikkeellä, mutta samalla se käynnisti taas yhden henkisenkin matkan. On hyvä nähdä uusi maisema, jossa itsekin näyttää erilaiselta. Tai sitten tajuaa olevansa se sama vanha.
Sammakkolammikko.
Kun olin lapsi, pihamme laidalla oli pieni lammikko, jossa kesäisin oli sammakonpoikasia. Ne kiehtoivat minua. Nyt myöhemmin olen luultavasti vapauttanut monta sanallista sammakkoa. Olen suudellut muutamaa rupikonnaa, joista ei sitten koskaan tullutkaan prinssejä... ja saanut lahjaksi kirjan, jossa esitellään Prinsessa Rummakko:
"Hänen nimensä ei vastaa hänen ulkomuotoaan. Hän on hyvin kaunis, ei kuolaa, ei kurnuta eikä hänellä ole yhtään nystyrää. Etsii elämänsä prinssiä, jonka arvelee edustavan rupisammakon eleganssia. Viimeisin havainto: kahlaa edelleen sameissa vesissä, edelleen yksin."
Sellainen. Minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti