Minulle ehkä tärkein Samuli Putron levy on Taitekohdassa. Etenkin sen kappale Totutusta poiketen. Uskon, että tuosta uuudesta Pienet rukoukset -levystä voi tulla minulle yhtä tärkeä. Siinä on monta hyvää alkua. Kuten Puoli kolmelta.
Yksi työkaveri sanoi kerran, että on olemassa yleisön pappeja ja ihmisten pappeja. Minä olen se jälkimmäinen. En ehkä timantein puhuja, en kovin karismaattinen tai selkeä näyttävästä puhumattakaan. Ehkä en haluakaan olla. Haluan olla ihmisten pappi. Sellainen, jonka luokse on vain kädenojennuksen verran matkaa. Joka on siellä, missä juodaan vanhaa kahvia puoli kolmelta ja poistetaan nimiä puhelimesta. Jossa saisi papillakin olla tunteet.
Kyyneleet tulivat tänään yli. Sitten kotona. Itkin omaa hätääni ja avuttomuuttani, mitättömyyttäni. Itkin ilkeyttä, joka on kätketty niin taitavasti, että melkein voisi luulla, että sitä ei olekaan siellä. Mutta sanojen takana, pienissä eleissä, suupielen asennnossa se lymyää. Asettuu vähän yläpuolelle, hymähtää maalaiselle, jonka elämä ei koskaan yllä todella traagisiin tai yleviin hetkiin.
Täällä hän syntyy ja täällä hän kuolee - eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.
Itkin ohipuhumista ja poisselittämistä. Itkin tunnetta siitä, että taakoitan muita ja teen tahallani ihmisten elämän vaikeaksi omalla työalallani. Teki mieli laittaa viesti perään: kyllä minä voin hoitaa, kun se on teille muille niin vastenmielistä. Onhan minulla jossain aina aikaa, kun nyt paranin siitä uupumuksestanikin, joka ei toki sekään ollut ihan todellinen. Ettei teillä vain olisi paha mieli! Minulla on tämän oman mielipahani kanssa ihan riittävästi jaksamista. Ja anteeksi, että yritin auttaa. En tee sitä enää, koska enhän minä ole ollenkaan niin lahjakas ja pätevä, että voisin toisille antaa vinkkejä.
Itkin yksinäisyyttä. Itkin kaikkea kuolemaa. Surua, joka on asettunut minuun. Itkin sitä, etten ole ehjä vieläkään. Itkin hymyni haurautta, kuinka se ei enää kauan huijaa ketään.
Kun kevättä ennen on pitkä ja mieltäsi painava jakso
Niin ota sun lämpimin takki ja huivi, ja halkaise pimeä
Tulen sua vastaan,
näet mut kaukaa,
tunnistat hattuni
Minua halaat,
alat jo palata elävien kirjoihin
Samuli Putro - Ilmasta tehtyjä
torstai 14. maaliskuuta 2019
tiistai 12. maaliskuuta 2019
Ihan terve.
Kävin kevään aikan kolme kertaa psykologilla. Se oli yksi tukitoimi työuupumukseni korjaamisessa. Olen nyt riittävän terve. En enää osannut nimetä tuolle sinänsä kivalle psykologille mitään sellaista asiaa, jonka olisin halunnut hänen kanssaan vielä ratkaista. Sillä ratkaisuja vartenhan siellä käydään!
Hän listasi minulle kaikki elämäni hyvät asiat. Olen saanut tukea työyhteisössä tähän "uupumukseen". Minulla on ystäviä, vaikka he asuvatkin kaukana ja painivat jokainen oman elämänsä haasteiden kanssa. Minulla on parisuhde eikä mies ole mielipuolinen hullu, alkoholisti tai vaimonhakkaaja. Mitä siitä, jos välillä jättää kotityöt tekemättä kuin pieni lapsi - ethän kuitenkaan vaihtaisi hänen persoonaansa siistiin kotiin (joskus tekisi kyllä mieli!).
Niinpä minä lähdin sieltä taas yhteen kevätpäivään riittävän terveenä. Ihmisenä, jolla kaikki on ihan hyvin. Lopulta, minulla ei koskaan todettu masennusta, vain keskivaikea työuupumus. Mutta työuupumus ei ole diagnoosi. Sitä ei ratkaista sairaslomalla, vaan muuttamalla kuormittavia asioita työpaikalla. Muuttamalla omaa ajattelua ja työnteontapaa.
Siinä kevätpäivässä seistessäni mietin, että ehkä olinkin kuvitellut kaiken. Ottanut jotenkin liian raskaasti koko työni ja urani. Kaikillahan joskus on rankkaa eivätkä he silti itke olevansa työuupuneita. Ehkä minäkään en siis ollut. Vähän väsynyt vain, vaikka kaikki on ihan hyvin. Ehkä olenkin vain kiittämätön, kun en ymmärrä kuinka hienoa elämäni on, vaikka se tuntuu kasalta kakkaa.
Silloin marraskuussa, kun kosketin pohjaa, olisin tarvinnut jonkun sanomaan:
Sinä et jaksa enää. Eikä sinun tarvitse jaksaa. Että nyt me otetaan sut pois töistä ja hommataan sulle aika sellaisen ihmisen luo, joka kuuntelee sinua.
Sen sijaan työterveyshoitaja luuli minun tulleen työhöntulotarkastukseen. Sen jälkeen halusi antaa minulle influenssarokotuksen. Kun lopulta sain selitettyä asiani, hän antoi minulle psykologin numeron ja kehotti soittelemaan aikaa. Ja järjestämään töissä palaverin minun, esimiehen ja tiimin välillä. Kuukauden kuluttua sain psykologin kiinni ja siitä kuukauden päähän ensimmäisen tapaamisajan. Siinä välissä järjestin pari palaveria. Ja tein työni. Sain pääni sen verran kasaan, että ei itkettänyt koko ajan.
Psykologi kyseli taustoja. Kartoitti mielentilaa. En ole masentunut. Kartoitettiin voimavaroja. Minulla on niitä paljon. Kunhan vain lopetan valittamisen ja keskityn olennaiseen, niin ei ole pian uupumuksesta merkkiäkään.
Niinpä. Olisin vain kaivannut paikkaa, jossa saisin puhua ihan itsekkäästi. Saisin tunnin kertoa, miltä minusta tuntuu ilman, että sen keskeyttää koko ajan jokin muua asia. Että hetken verran ei tarvitsisi pärjätä ja ottaa muiden tunteita huomioon ja olla niin helvetin kiitollinen kaikesta. Mutta ei, ei minulla ollut enää asioita, joita haluaisin ratkoa. Joten eiköhön tämä ollut tässä.
Hän listasi minulle kaikki elämäni hyvät asiat. Olen saanut tukea työyhteisössä tähän "uupumukseen". Minulla on ystäviä, vaikka he asuvatkin kaukana ja painivat jokainen oman elämänsä haasteiden kanssa. Minulla on parisuhde eikä mies ole mielipuolinen hullu, alkoholisti tai vaimonhakkaaja. Mitä siitä, jos välillä jättää kotityöt tekemättä kuin pieni lapsi - ethän kuitenkaan vaihtaisi hänen persoonaansa siistiin kotiin (joskus tekisi kyllä mieli!).
Niinpä minä lähdin sieltä taas yhteen kevätpäivään riittävän terveenä. Ihmisenä, jolla kaikki on ihan hyvin. Lopulta, minulla ei koskaan todettu masennusta, vain keskivaikea työuupumus. Mutta työuupumus ei ole diagnoosi. Sitä ei ratkaista sairaslomalla, vaan muuttamalla kuormittavia asioita työpaikalla. Muuttamalla omaa ajattelua ja työnteontapaa.
Siinä kevätpäivässä seistessäni mietin, että ehkä olinkin kuvitellut kaiken. Ottanut jotenkin liian raskaasti koko työni ja urani. Kaikillahan joskus on rankkaa eivätkä he silti itke olevansa työuupuneita. Ehkä minäkään en siis ollut. Vähän väsynyt vain, vaikka kaikki on ihan hyvin. Ehkä olenkin vain kiittämätön, kun en ymmärrä kuinka hienoa elämäni on, vaikka se tuntuu kasalta kakkaa.
Silloin marraskuussa, kun kosketin pohjaa, olisin tarvinnut jonkun sanomaan:
Sinä et jaksa enää. Eikä sinun tarvitse jaksaa. Että nyt me otetaan sut pois töistä ja hommataan sulle aika sellaisen ihmisen luo, joka kuuntelee sinua.
Sen sijaan työterveyshoitaja luuli minun tulleen työhöntulotarkastukseen. Sen jälkeen halusi antaa minulle influenssarokotuksen. Kun lopulta sain selitettyä asiani, hän antoi minulle psykologin numeron ja kehotti soittelemaan aikaa. Ja järjestämään töissä palaverin minun, esimiehen ja tiimin välillä. Kuukauden kuluttua sain psykologin kiinni ja siitä kuukauden päähän ensimmäisen tapaamisajan. Siinä välissä järjestin pari palaveria. Ja tein työni. Sain pääni sen verran kasaan, että ei itkettänyt koko ajan.
Psykologi kyseli taustoja. Kartoitti mielentilaa. En ole masentunut. Kartoitettiin voimavaroja. Minulla on niitä paljon. Kunhan vain lopetan valittamisen ja keskityn olennaiseen, niin ei ole pian uupumuksesta merkkiäkään.
Niinpä. Olisin vain kaivannut paikkaa, jossa saisin puhua ihan itsekkäästi. Saisin tunnin kertoa, miltä minusta tuntuu ilman, että sen keskeyttää koko ajan jokin muua asia. Että hetken verran ei tarvitsisi pärjätä ja ottaa muiden tunteita huomioon ja olla niin helvetin kiitollinen kaikesta. Mutta ei, ei minulla ollut enää asioita, joita haluaisin ratkoa. Joten eiköhön tämä ollut tässä.
perjantai 28. joulukuuta 2018
Lukuhaaste 2018
Helmet-kirjastot ovat useamman vuoden ajan julkaisseet vuosittaisen lukuhaasteen. Tänä vuonna hyppäsin ensimmäistä kertaa mukaan. Haaste jäi hieman kesken, mutta täydennän puuttuvia teoksia samaan aikaan vuoden 2019 haasteen kanssa. Tässä listassa suluissa ne kirjat, jotka tänä vuonna luetuista täyttäisivät oman kohtansa lisäksi myös jonkin vielä puutteellisen. :)
Ehkä tässä on pari lukuvinkkiä sinullekin! Mielestäni parhaat merkitsin tähdellä* tai jopa kahdella**.
Helmet-lukuhaaste 2018 niin kuin minä sen luin:
1. Kirjassa muutetaan: Rosa Liksom - Everstinna*
2. Kotimainen runokirja: Paperi T - Post Alfa*
3. Kirja aloittaa sarjan: Erik Axl Sund - Varistyttö* (Varistyttö-trilogia)
4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Erik Axl Sund - Varjojen huone
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (1980-luku): (Stephen King - The Tommyknockers)
6. Kirja julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa: Väinö Linna - Tuntematon sotilas (kuuntelin äänikirjana)
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan (Kiekkomaailma): Terry Pratchett: The Reaper Man
8. Balttialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Tonu Onnepalu - Mandala
9. Kirjan kansi on yksivärinen:
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Juha T. Hakala - Tylsyyden ylistys
11. Kirjassa käy hyvin: Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva
12. Sarjakuvaromaani: Hunt Emerson - Danten Inferno
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Sarah Ford - Ole flamingo ja erotu massasta
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: (Miika Nousiainen - Juurihoito (Suomi, Ruotsi, Thaimaa, Australia))
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: (Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta, kääntäjä: Helene Butzow)
16. Kirjassa luetaan kirjaa (self-help-opas): Antti Holma - Järjestäjä*
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: George Orwell - Eläinten vallankumous
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Robert Lacey - The Crown (The Crown-sarjan ja tosielämän suhde)
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Miika Nousiainen - Juurihoito
20. Taiteilijaelämäkerta:
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Ernest Hemingway - Vanhus ja meri :(
22. Kirjassa on viittauksia pop-kulttuuriin: Noidan käsikirja
23. Kirjassa on mukana meri: A.W. Yrjänä - Joonaanmäen valaat**
24. Surullinen kirja: Hanna Hauru - Tyhjien sielujen saari
25. Novellikokoelma: Joe Hill - Bobby Conroy palaa kuolleista
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (Israel): Amos Oz - Juudas
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai -pariskunta: Erik Axl Sund: Unissakulkija
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Stephen King - Ruususen uni*
29. Kirjassa on lohikäärme: Christopher Dell - Noituus, magia ja okkultismi
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: Kim Leine - Kuilu*
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa*
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina**
33. Selviytymistarina: Robert C. O'Brien - Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta (ystävyys- ja rakkaussuhteita): Minna Lindgren - Kuolema Ehtoolehdossa
35. Entisestä itäblokin maasta kertova kirja: Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa: Max Porter - Surulla on sulkapeite
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Kari Hotakainen - Ihmisen osa
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo: Kari Hotakainen - Jumalan sana
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama: Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta
40. Kirjassa on lemmikkieläin (Pete-koira) : Stephen King - The Tommyknockers
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti: Lauren Beukes - Zoo City*
42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Tove Jansson - Näkymätön lapsi*
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Sofi Oksanen - Baby Jane
44. Kirja liittyy johonkin peliin: (Joonaanmäen valaat, Jumalten peli)
45. Palkittu tietokirja:
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Margaret Atwood - Orjattaresi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Lisa O'Donnel - Mehiläisten kuolema*
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: Lewis Carroll - Alicen seikkailut Ihmemaassa
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Matti Kivilahti - Vaillinaisesti sovinnainen
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Veera Nieminen - Ei muisteta pahalla
Lukemista odottavat vielä "Murtuneet mielet" (palkittu tietokirja) sekä "Läpi helvetin" (liittyy johonkin peliin, jääkiekko). Molemmat aion sijoittaa myös vuoden 2019 haasteeseen. hahhahhaa!
keskiviikko 19. joulukuuta 2018
Kaikki päättyy joskus.
Ensimmäisen kerran ajatus nousi mieleeni lokakuussa. Ehkä silloin, kun tuijotin työhuoneen lattiaa enkä osannut itkeä enää.
Olenkohan minä työuupunut?
Toisen kerran ajatus nousi mieleeni marraskuussa sillä hirveällä viikolla, kun kalenteriin ei mahtunut enää mitään ja olisi pitänyt vaikka mitä ja päässä surisi kuin herhiläispesässä ja lopulta huutoitkin autossa jotain onnettoman pientä viestiä, kun jollain oli paha mieli ja sitä piti aikuisesti selvittää.
Minä olen uupunut. Kaikkeusuupunut.
Palasin syyskuussa usean viikon kesälomalta. Olisi pitänyt olla iloinen ja virkistynyt. Olin jatkuvasti kireä ja pahalla päällä. Koin olevani huono työssäni, riittämätön ja epämääräinen. Kuppi alkoi mennä nurin pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta. Töihin meneminen alkoi ärsyttää, tutut naamat alkoivat ärsyttää.
Marraskuussa ensimmäiset ympärilläni alkoivat kysellä, onko minulla liikaa töitä. Pitäisikö minusta olla huolissaan? Joku ehkä puhuikin puolestani. Minä raahauduin päivästä toiseen. Viikonloput olivat parempaa aikaa, vaikka olivatkin täynnä työtä. Sain olla seurakuntalaisten kanssa. Siellä vieraiden joukossa tunsin olevani turvassa. Siellä pappeus kannatteli.
Tuli loma. En jaksanut lähteä Kalamiehen kanssa kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Jäin yksin kotiin.
Kävin minä työterveydessäkin. Kuuntelin, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tilanteen parantamiseksi: Varata palaveri, ottaa puheeksi, ottaa asemani esimiehenä (tai jättäytyä esimiestehtävästä pois, jos minusta ei ole siihen) ja soittaa aika psykologille. Koska nukun (väärinä aikoina) ja syön (epäsäännöllisesti ja huonosti) enkä ole itsetuhoinen, en ole riittävän sairas saamaan apua. Tai sainhan minä nipun asioita, joita hoitaa, ja jotka sitten auttavat kivasti jollain rinnakkaistodellisuuden tasolla. Psykologin sain langan päähän kuukauden kuluttua työterveydessä käynnistä. Ajan psykologille sain ensi vuoden puolelle. Monta kertaa turhaan soitellessa mielessäni kävi ajatus: jos olisin yhtään huonommassa kunnossa, kuinka kauan jaksaisin edes yrittää?
Kun puhuin väsymyksestä, minua kehotettiin priorisoimaan töitä, delegoimaan tehtäviä ja ottamaan rennommin. Kuulin sen niin, että uupumukseni on oma vikani. Mitäs olen ollut innostunut työstäni, tehnyt työni hyvin ja halunnut esimiehenäkin olla kiinnostunut alaisistani ja heidän töistään. Tottahan se on, että helpommalla pääsisi, jos jättäisi menemättä töihin, jättäisi sähköpostit lukematta ja vastaamatta, siirtäisi kaikki mahdolliset tehtävät muille ja hoitaisi ne pakollisetkin niin puolivillaisesti, ettei ainakaan kukaan seurakuntalainen kehtaa pyytää tätä pappia toista kertaa minnekään.
Mitäs olet kiltti tyttö.
Marraskuu loma ja yksinäisyys tekivät silti ihan hyvää. Olen hiljalleen opetellut uudestaan olemaan. Ei se silti vie väsymystä pois. Töissä tuijotan tietokoneen ruutua: joulusaarna pitäisi tehdä. Tämä on kahdeksas joulu. Minulla ei ole yhtään ajatusta.
Mutta kaikki päättyy joskus, tämäkin. Joulu tulee ja saan saarnat tehtyä. Sitten tulevat välipäivät ja pari siunausta. Tuttua ja turvallista. Tämä vuosikin päättyy. Lopulta, aika paska se olikin.
Olenkohan minä työuupunut?
Toisen kerran ajatus nousi mieleeni marraskuussa sillä hirveällä viikolla, kun kalenteriin ei mahtunut enää mitään ja olisi pitänyt vaikka mitä ja päässä surisi kuin herhiläispesässä ja lopulta huutoitkin autossa jotain onnettoman pientä viestiä, kun jollain oli paha mieli ja sitä piti aikuisesti selvittää.
Minä olen uupunut. Kaikkeusuupunut.
Palasin syyskuussa usean viikon kesälomalta. Olisi pitänyt olla iloinen ja virkistynyt. Olin jatkuvasti kireä ja pahalla päällä. Koin olevani huono työssäni, riittämätön ja epämääräinen. Kuppi alkoi mennä nurin pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta. Töihin meneminen alkoi ärsyttää, tutut naamat alkoivat ärsyttää.
Marraskuussa ensimmäiset ympärilläni alkoivat kysellä, onko minulla liikaa töitä. Pitäisikö minusta olla huolissaan? Joku ehkä puhuikin puolestani. Minä raahauduin päivästä toiseen. Viikonloput olivat parempaa aikaa, vaikka olivatkin täynnä työtä. Sain olla seurakuntalaisten kanssa. Siellä vieraiden joukossa tunsin olevani turvassa. Siellä pappeus kannatteli.
Tuli loma. En jaksanut lähteä Kalamiehen kanssa kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Jäin yksin kotiin.
Kävin minä työterveydessäkin. Kuuntelin, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tilanteen parantamiseksi: Varata palaveri, ottaa puheeksi, ottaa asemani esimiehenä (tai jättäytyä esimiestehtävästä pois, jos minusta ei ole siihen) ja soittaa aika psykologille. Koska nukun (väärinä aikoina) ja syön (epäsäännöllisesti ja huonosti) enkä ole itsetuhoinen, en ole riittävän sairas saamaan apua. Tai sainhan minä nipun asioita, joita hoitaa, ja jotka sitten auttavat kivasti jollain rinnakkaistodellisuuden tasolla. Psykologin sain langan päähän kuukauden kuluttua työterveydessä käynnistä. Ajan psykologille sain ensi vuoden puolelle. Monta kertaa turhaan soitellessa mielessäni kävi ajatus: jos olisin yhtään huonommassa kunnossa, kuinka kauan jaksaisin edes yrittää?
Kun puhuin väsymyksestä, minua kehotettiin priorisoimaan töitä, delegoimaan tehtäviä ja ottamaan rennommin. Kuulin sen niin, että uupumukseni on oma vikani. Mitäs olen ollut innostunut työstäni, tehnyt työni hyvin ja halunnut esimiehenäkin olla kiinnostunut alaisistani ja heidän töistään. Tottahan se on, että helpommalla pääsisi, jos jättäisi menemättä töihin, jättäisi sähköpostit lukematta ja vastaamatta, siirtäisi kaikki mahdolliset tehtävät muille ja hoitaisi ne pakollisetkin niin puolivillaisesti, ettei ainakaan kukaan seurakuntalainen kehtaa pyytää tätä pappia toista kertaa minnekään.
Mitäs olet kiltti tyttö.
Marraskuu loma ja yksinäisyys tekivät silti ihan hyvää. Olen hiljalleen opetellut uudestaan olemaan. Ei se silti vie väsymystä pois. Töissä tuijotan tietokoneen ruutua: joulusaarna pitäisi tehdä. Tämä on kahdeksas joulu. Minulla ei ole yhtään ajatusta.
Mutta kaikki päättyy joskus, tämäkin. Joulu tulee ja saan saarnat tehtyä. Sitten tulevat välipäivät ja pari siunausta. Tuttua ja turvallista. Tämä vuosikin päättyy. Lopulta, aika paska se olikin.
torstai 25. lokakuuta 2018
Pitkään meni ihan hyvin.
Itkitkö samaa surua
vai oliko sinulla omasi?
CMX: Hautalinnut
Tänään itkin vähän. Olisin halunnut itkeä paljon. Mennä jonnekin pimeään olemaan yksin ja itkemään pois kaiken. Itkeä rumasti räkä poskella, suu auki vääntyneenä äänettömään huutoon. Itkeä pois tuntee siitä, että minut on unohdettu, etten riitä, että olen yksi ruksikohta samassa listassa, jossa muistutetaan käydä isälle kaupassa ja viedä pienet vaatteet kirpparille.
Mutta piti olla muita varten. Ottaa vastaan suru-uutisia, luotsata läpi hautajaissuunnitelmia. Sanoa miljoonannen kerran "ei se mitään", kun teki mieli huutaa jotain aivan muuta. Töiden jälkeen istuin toimistossa tuijottamassa lattiaa. Kyyneleet kuivuivat jonnekin silmien taakse alkavaksi päänsäryksi. Odotin, että jaksan nousta, kirjata viimeiset virret, sammuttaa koneen ja valot, kulkea loskan halki ja ajaa auton kotipihaan, kulkea portaat kotiovelle ja jatkaa tätä tylsää ja muiden unohtamaa olemista niin pitkälle iltaan, että saa mennä nukkumaan.
Mene nukkumaan ja toivo
ettet enää koskaan herää
kevätpäivään raastavaan
CMX: Vanha talvitie
Pitkään meni ihan hyvin. Huomenna tai ehkä ensi viikolla menee taas. Tulee tavallinen viikonloppu tavallisine töineen. Saan olla seurakunnan parissa, piilossa työkavereilta. Ehkä joku sanoo haudan reunalla "kiitos" tarkoittaen sitä. Ehkä papin itkettyneissä silmissä nähdään empatiaa, osanottoa eikä sen omia itkemättömiä itkuja, salaisia suruja. Että voimia tästä eteenpäin ja siunausta Teidän syksyyn.
Joku tosissaan luulee
sen olevan vain elämää
Leevi and the Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Välillä joku kysyy, miten kauan minä jaksan. Tai muistuttaa, että itsestä pitää pitää huolta. Silloin hymyillään ja sanotaan, että ei tässä ole mitään hätää. Koska jos minä kaadun, kukaan ei ota kiinni. En luota siihen, että ottaa. Minähän olen aina jaksanut, aina pärjännyt, ja niin turvaverkot on säästösyistä päätetty irrottaa. Siirretty niille, jotka tarvitsevat niitä enemmän. Niille, joita pitää kannatella. Ja minullahan on kaikki hyvin. Niin hyvin, että vastauksia ei tarvitse edes kuunnella.
Oo vaan oma ittes
mut jos se onkin mikä vikan'
mitäs sitte?
Paperi-T: Jay-Z
vai oliko sinulla omasi?
CMX: Hautalinnut
Tänään itkin vähän. Olisin halunnut itkeä paljon. Mennä jonnekin pimeään olemaan yksin ja itkemään pois kaiken. Itkeä rumasti räkä poskella, suu auki vääntyneenä äänettömään huutoon. Itkeä pois tuntee siitä, että minut on unohdettu, etten riitä, että olen yksi ruksikohta samassa listassa, jossa muistutetaan käydä isälle kaupassa ja viedä pienet vaatteet kirpparille.
Mutta piti olla muita varten. Ottaa vastaan suru-uutisia, luotsata läpi hautajaissuunnitelmia. Sanoa miljoonannen kerran "ei se mitään", kun teki mieli huutaa jotain aivan muuta. Töiden jälkeen istuin toimistossa tuijottamassa lattiaa. Kyyneleet kuivuivat jonnekin silmien taakse alkavaksi päänsäryksi. Odotin, että jaksan nousta, kirjata viimeiset virret, sammuttaa koneen ja valot, kulkea loskan halki ja ajaa auton kotipihaan, kulkea portaat kotiovelle ja jatkaa tätä tylsää ja muiden unohtamaa olemista niin pitkälle iltaan, että saa mennä nukkumaan.
Mene nukkumaan ja toivo
ettet enää koskaan herää
kevätpäivään raastavaan
CMX: Vanha talvitie
Pitkään meni ihan hyvin. Huomenna tai ehkä ensi viikolla menee taas. Tulee tavallinen viikonloppu tavallisine töineen. Saan olla seurakunnan parissa, piilossa työkavereilta. Ehkä joku sanoo haudan reunalla "kiitos" tarkoittaen sitä. Ehkä papin itkettyneissä silmissä nähdään empatiaa, osanottoa eikä sen omia itkemättömiä itkuja, salaisia suruja. Että voimia tästä eteenpäin ja siunausta Teidän syksyyn.
Joku tosissaan luulee
sen olevan vain elämää
Leevi and the Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Välillä joku kysyy, miten kauan minä jaksan. Tai muistuttaa, että itsestä pitää pitää huolta. Silloin hymyillään ja sanotaan, että ei tässä ole mitään hätää. Koska jos minä kaadun, kukaan ei ota kiinni. En luota siihen, että ottaa. Minähän olen aina jaksanut, aina pärjännyt, ja niin turvaverkot on säästösyistä päätetty irrottaa. Siirretty niille, jotka tarvitsevat niitä enemmän. Niille, joita pitää kannatella. Ja minullahan on kaikki hyvin. Niin hyvin, että vastauksia ei tarvitse edes kuunnella.
Oo vaan oma ittes
mut jos se onkin mikä vikan'
mitäs sitte?
Paperi-T: Jay-Z
lauantai 13. lokakuuta 2018
Mitä minulle kuuluu?
Syksyn mittaan on vietetty niin itsemurhien ehkäisypäivää kuin mielenterveyspäivää. Molemmissa on ollut vahvasti mukana ajatus: muista kysyä joka päivä läheisiltäsi "mitä sinulle kuuluu". Etenkin tuona syyskuun Itsemurhien ehkäisypäivänä pyöri ahkeraan video, jossa julkkikset ja vähemmän julkkikset kysyivät "mitä kuuluu". Idea oli hyvä. Meidän pitäisi kysyä ja kuunnella enemmän.
Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.
Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.
Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu?
Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.
Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?
Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu?
Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.
Saisiko sellaisia myös sielulle?
Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.
Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.
Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu?
Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.
Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?
Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu?
Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.
Saisiko sellaisia myös sielulle?
keskiviikko 15. elokuuta 2018
Paras kohtaus.
En juurikaan arvosta romanttista komediaa. En lue chick lit -kirjoja tai katso elokuvia, joissa pointtina on löytää mies (okei, Sekaisin Marista oli ihan hauska). Poikkeuksena on Sinkkuelämää. Sen uusinnan uusintoja jaksan katsoa aina uudelleen. Aidan-vaihe oli mielestäni tylsä, viimeisessä kaudessa alkoi olla jo pitkittymisen makua, mutta silti.
Suosikkini on Miranda. Uraorientoitunut vihainen nainen, jolla on kissa. Häneltä on yksi suosikkisitaattini: "Hannu ja Kerttu -sadun noita on väärinymmärretty hahmo. Hän oli juuri rakentanut unelmiensa talon - ja ne lapset tulivat syömään sen!"
Äsken katsomassani jaksossa oli yksi suosikkikohtaukseni. Carrie viettää 35-vuotissyntymäpäiväänsä - ja kaikki menee pieleen. Ystävät ovat myöhässä ravintolasta, kakku pitää maksaa itse ja lopulta se putoaa asfalttityömaalle. Kuitenkin Charlotte, Miranda ja Samantha kokoontuvat lopulta tuttuun kahvilaan viettämään iltaa Carrien kanssa. Kotiin palatessa Carrien talon edessä on Kihon auto. Ja Kiholla on mukanaan ilmapalloja ja skumppaa. Jostain syystä tämä koht herkistää minua. Koko sarjan suurin kusipää saapuu viettämään syntymäpäivää.
Niin, minusta Kiho on ainoa oikea mies Carrielle. Mutta kai minä olen aina pitänyt pissipäistä. Silti menin naimisiin oman elämäni Aidanin kanssa. Sellaisen miehen, joka on enemmän sitä, mitä tarvitsen, kuin sitä, mitä luulin haluavani.
Suosikkini on Miranda. Uraorientoitunut vihainen nainen, jolla on kissa. Häneltä on yksi suosikkisitaattini: "Hannu ja Kerttu -sadun noita on väärinymmärretty hahmo. Hän oli juuri rakentanut unelmiensa talon - ja ne lapset tulivat syömään sen!"
Äsken katsomassani jaksossa oli yksi suosikkikohtaukseni. Carrie viettää 35-vuotissyntymäpäiväänsä - ja kaikki menee pieleen. Ystävät ovat myöhässä ravintolasta, kakku pitää maksaa itse ja lopulta se putoaa asfalttityömaalle. Kuitenkin Charlotte, Miranda ja Samantha kokoontuvat lopulta tuttuun kahvilaan viettämään iltaa Carrien kanssa. Kotiin palatessa Carrien talon edessä on Kihon auto. Ja Kiholla on mukanaan ilmapalloja ja skumppaa. Jostain syystä tämä koht herkistää minua. Koko sarjan suurin kusipää saapuu viettämään syntymäpäivää.
Niin, minusta Kiho on ainoa oikea mies Carrielle. Mutta kai minä olen aina pitänyt pissipäistä. Silti menin naimisiin oman elämäni Aidanin kanssa. Sellaisen miehen, joka on enemmän sitä, mitä tarvitsen, kuin sitä, mitä luulin haluavani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)