Haja-ajatuksia.

Olin Kalamiehen kanssa hautajaisissa. On varmasti kamalan väärin mennä hautajaisiin ammatillisesta mielenkiinnosta, kun toiset siellä surevat. Menin silti. Papilla oli kertojaääni ja minä osasin virret ulkoa. Lopulta moni asia on tosi samanlainen vaikka paikka on eri ja vaikka arkun tilalla olisi uurna.

Ajoimme paljon autolla, joten puhuimme paljon. Oletteko koskaan huomanneet, tai tulleet ajatelleeksi, että automatkustaminen jotenkin vapauttaa puhumaan? Suljettu tila, ei lisäkorvia, aikaa ehkä tunteja, radiokanava kohdallaan... 

Kävimme (taas) katselemassa omakotitaloja. Yksi (ainoa?) yhteinen harrastuksemme on bongailla omakotitaloja. Käymme kävelyillä asutusalueilla, vertailemme makujamme. Toista miellyttää tiiliseinät ja iso sivupiha, toista pystylaudoitettu puuseinä ja isot kuistit. Ja ainakaan emme koskaan halua muuttaa sellaiseen taajamaan, jossa käymme talobongauskävelyillämme. Minä ainakin ajattelen itseni vielä pitkään kerrotaloasujaksi.

Me olemme mukavuudenhaluisia. Miten voisimme asua omakotitalossa, kun kumpaakaan ei kiinnosta aamuisin nousta kolaamaan lunta ja lämmittämään takkaa? Samasta syystä emme voisi ottaa koiraa - kissakin on siinä rajoilla, mutta minä en luovu Urhosta ja Ylermistä. (Kissa kuitenkin nukkuu 16 tuntia vuorokaudessa ja käy itsenäisesti hiekkalaatikolla eikä hauku.) 

Puhumme paljon lapsista. Mitä enemmän niistä puhumme, sitä vakuuttuneempia olemme siitä, että sitä rikkautta emme halua kokea. Minä en varsinaisesti ole äitityyppiä. Mielessä on ollut pitkään aiheesta kirjoittaa enemmänkin, joten ehkä lisää jossain joskus.

Olen miettinyt paljon suhteita, onnea ja ystäviä. Sitä miten kaikki muuttuu koko ajan. Tiistain tapahtuma asettuu torstaina jo täysin eri valoon. Liian monen vuoden takaa lähetetty tervehdys, odotettukin, ei enää lämmitä. Elämänpiiri kutistuu - ja samalla laajenee jonnekin toisaalle.

Minun viikonloppuni hautajaisineen, keskusteluineen ja muine karvoineen tiivistyi yhteen hetkeen, kuvaan melkein: Istumme Kalamiehen kanssa vastatusten kahvilassa. Kohta hänen pitää palata koululle ja minun lähteä ajamaan kohti kotia. Kahvi on vähän pahaa emmekä puhu mitään. Pidämme toisiamme kädestä.

Tärkeintä on hiljaisuus. Minä en pelännyt enää. En kai ole enää aikoihin pelännyt, mutta nyt vasta huomasin sen. Me lähdemme nyt, mutta alle viikon päästä palaamme takaisin. Luotan siihen, että käsi palaa toisen käteen.

"Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi."

Kiitos Sailalle tämän muumiaforismin löytämisestä. :)