Ei napannut.
En missään vaiheessa pitänyt kirjan päähenkilöstä Mariasta. Ärsyttävä nainen, jonka sisäinen pohdinta ei minua koskettanut (vaikka juuri naispappia jos ketä tämän kaiketi pitäisi kiinnostaa). Myös teemoja oli jotenkin liikaa ja ne oli pitänyt sulloa kaikki yhden hahmon kannettavaksi: muukalaisuus, pappeus, syömishäiriö, henkisyys, etsintä, tanssi, ruumiillisuus, uskonto, usko, alttius. Kieli tuntui nyt jotenkin lattealta tai yliyrittävältä. Myös tekstin ajoittainen rytmittely (ripottelu pitkin sivua) mukailemaan tanssin liikettä tai metron ääntä häiritsi minua.
Parasta kirjassa olivat katkelmat pienen maahanmuuttajatytön, Yasminan, päiväkirjasta. Tämä mielenkiintoinen sivuhahmo jäi kuitenkin Maria-papin henkistymismatkan ja nuoruusmuistojen jalkoihin.
Muukalaisuuden-teema oli mielenkiintoinen ja sen käsittely paikoin oivaltavaa. Uskontoa (uskoa) käsiteltiin ruumiillisuuden ja henkisyyden vastakkainasetteluna useammastakin näkökulmasta.Lopulta kaikki kuitenkin kutistui jonkinmoisen henkistymisen etsintään.
Palapelin palat olivat houkuttelevia, mutta kuvasta tuli huono.
Lopuksi pieni maistiainen, joka ei oikeastaan ole kirjan ydinaluetta, ja juuri siksi se puhui minulle eniten muukalaisuudesta ja vieraudesta. Enemmän kuin yksikään ylihioskeltu coelhomainen lause:
Valot olivat syttyneet ikkunoihin. Jokainen perhe asui omassa laatikossaan. Jos taloja katseli etäältä, huomasi, että ihmiset eristi toisistaan vain ohut seinä tai lattia. Mutta sitä ei tarvinnut myöntää niin kauan kuin oli asunnossaan oman ovensa takana. Ihmisten halukkuutta yhteisöön kysyttiin vain rappukäytävässä, jossa saattoi tahtomattaan joutua sanomaan hei. Kaupassa, liikennevaloissa ja kirjastossa, bussissa ja metrossa saattoi taas teeskennellä, ettei muita ollut olemassakaan.
Pelkkiä ohi kävelemisiä.
(Riikka Pulkkinen: Vieras s. 200 )