Minä halusin pitää sinusta, Vieras.

Voi Riikka Pulkkinen! Raja ja Totta olivat hienoja lukukokemuksia. Kieli oli kaunista, vaikka tarinat olivat raadollisia. Odotukset olivatkin korkealla, kun Vieras (Otava 2012) asettui kirjahyllyyni. Minä halusin pitää tästä kirjasta.

Ei napannut.

En missään vaiheessa pitänyt kirjan päähenkilöstä Mariasta. Ärsyttävä nainen, jonka sisäinen pohdinta ei minua koskettanut (vaikka juuri naispappia jos ketä tämän kaiketi pitäisi kiinnostaa). Myös teemoja oli jotenkin liikaa ja ne oli pitänyt sulloa kaikki yhden hahmon kannettavaksi: muukalaisuus, pappeus, syömishäiriö, henkisyys, etsintä, tanssi, ruumiillisuus, uskonto, usko, alttius. Kieli tuntui nyt jotenkin lattealta tai yliyrittävältä. Myös tekstin ajoittainen rytmittely (ripottelu pitkin sivua) mukailemaan tanssin liikettä tai metron ääntä häiritsi minua.

Parasta kirjassa olivat katkelmat pienen maahanmuuttajatytön, Yasminan, päiväkirjasta. Tämä mielenkiintoinen sivuhahmo jäi kuitenkin Maria-papin henkistymismatkan ja nuoruusmuistojen jalkoihin.

Muukalaisuuden-teema oli mielenkiintoinen ja sen käsittely paikoin oivaltavaa. Uskontoa (uskoa) käsiteltiin ruumiillisuuden ja henkisyyden vastakkainasetteluna useammastakin näkökulmasta.Lopulta kaikki kuitenkin kutistui jonkinmoisen henkistymisen etsintään.

Palapelin palat olivat houkuttelevia, mutta kuvasta tuli huono.

Lopuksi pieni maistiainen, joka ei oikeastaan ole kirjan ydinaluetta, ja juuri siksi se puhui minulle eniten muukalaisuudesta ja vieraudesta. Enemmän kuin yksikään ylihioskeltu coelhomainen lause:

Valot olivat syttyneet ikkunoihin. Jokainen perhe asui omassa laatikossaan. Jos taloja katseli etäältä, huomasi, että ihmiset eristi toisistaan vain ohut seinä tai lattia. Mutta sitä ei tarvinnut myöntää niin kauan kuin oli asunnossaan oman ovensa takana. Ihmisten halukkuutta yhteisöön kysyttiin vain rappukäytävässä, jossa saattoi tahtomattaan joutua sanomaan hei. Kaupassa, liikennevaloissa ja kirjastossa, bussissa ja metrossa saattoi taas teeskennellä, ettei muita ollut olemassakaan. 
Pelkkiä ohi kävelemisiä. 

(Riikka Pulkkinen: Vieras s. 200 )

Rokkitukka ja kevään valo.

Olen tukkani kanssa konservatiivi. Viimeiset neljä vuotta tukkani on ollut enemmän tai vähemmän tasapitkä ja punaiseksi värjätty. Vuoden 2008 tai -09 rokkitukka-ajasta (voimakkaasti kerrostettu, olkapäille) alkoi kasvatusvaihe, joka tuli yllättävään päätökseen eilen. Punakuparinen ristiselkään ulottuva tasapitkä tukka vaihtui rokkitukkaan.

Luottokampaajani oli katkonut kätensä, joten "jouduin" mieskampaajalle, mikä minua aluksi kovasti pelotti. Iso mies, isompi parta ja puhuu raumaa. Mutta kuinka mukavaa se olikaan! Kerrankin kampaaja, joka innostui tukastani ja markkinoi minulle ideansa. Nyt me tehdäänkin vähän erilainen tosta väristä ja pituutta saa myös lähteä. Muuten olisin jälleen kerran ottanut värin ja tasauksen ja maksanut työstä saman kuin nyt maksoin rouheasta otsatukasta (jollaista en koskaan olisi osannut pyytää) ja reilusta lyhennyksestä. Sain vielä todella pörheät Anita Hirvonen -kiharat kaupanpäälle!

Mutkat on nyt pesty pois ja suihkussa sen huomasi, kuinka PALJON tukkaa lähti. Nyt on kevyt olo. Pintahiusta ei ole kerrostettu, joten persuvarman ranskanlettinutturani saan yhä tehtyä, jei!

Tukasta on tosi hyvä mieli.

Ja täällä oli Joensuun tyttöjä kyläilemässä! Oli kiva vaan olla ja käydä leffassa ja juoda kahvia. Nykyisin on niin vähän aikaa ja mahdollisuuksia jutella olennaisesta, kuten vihkisormuksista ja sorsa-tukkakoristeista tai kevään valosta. Tai kertoa jollekin, että nämä on mun kulmat. Nämä minä tunnen ja ne tuntevat minut. Täällä on vaikea tutustua, täällä on liikenneympyrä ja homeinen koulu ja tyhjiä liikerakennuksia. Tämä on kuin mikätahansa ja ei kuitenkaan.

Minua on väsyttänyt. Nukuin viime yön huonosti. Nukuin koomapäiväunet. Väsyttää ja turhauttaa, on jotenkin päämäärätön olo. Ehkä tämä on työruuhkaperäistä tai ehkä se saa ravintonsa ikävästä. Toisinaan meinaa usko loppua välimatkan ja kalenterin edessä ja sekös ahdistaa. Tai ehkä se on kevään valo.

Toivoin ettei se enää tuu
vuosi tuskin umpeutuu
Liian nopeaan unohtuu
keväällä se valo
Joillekin se ei mitään tee
kiva kun päivä pitenee
Töihin lähdön taas valaisee
keväällä se valo

Ja vaikka on pahaa
alussa on aina pahaa
me lisää otetaan

Kohtahan se kotiin tulee
sitä ennen lähen menee
Vapaaks yhtä aikaa pääsee
keväällä se valo
Siitähän se kai sekoaa
puukot pitää piiloon laittaa
Ikkunassa lian paljastaa
keväällä se valo

 ---

pmmp: kevään valo

Aion käydä kevään valoa vastaan rokkitukalla ja siitä nostatettavalla asenteella! Rokki soimaan ja tukka pystyyn, kyllä tästä vielä hyvä tulee.

21 tapaa.

Kävimme tyttöjen (kai vielä 27v naisia voi sanoa tytöiksi?) kanssa katsomassa kotimaisen (draama?)komedian 21 tapaa pilata avioliitto. Toisin kuin usein luullaan, Saarijärvellä ei enää pyöri uutuuksissa Titanic tai Topi ja Tessu vaan ihan oikeat uutuudet.

21 tapaa on riemastuttava elokuva! Etenkin kaltaiselleni epäromantikolle, jolle ihkusydämet aiheuttavat viluväristyksiä ja ystävänpäivä on merkki kevätuniajan alkamisesta. Pitivät elokuvasta muutkin. Hahmot ovat hauskoja ja erityisen hauskoja olivat videoklipit "ihan oikeiden ihmisten" häistä.

Ilman Kalamiestä minäkin voisin olla nainen, joka haluaa tutkimuksellaan todistaa rakkausavioliittojen olevan ihmiselle sopimaton olotila. Kävisin muiden häissä kuvaamassa ne pienet merkit ja tietäisin paremmin. Elokuva löytää oivallisesti parisuhteiden kipupisteet ja kuvaa ne hyvin: älä puhu, kohtele kuin lasta, ripustaudu, hanki alkoholiongelma... Vai mitä pitäisi sanoa sohvaan kätkeytyneestä naisesta tai miehestä, joka vuosienkin jälkeen kattaa ex-vaimolle päiväkahvin kaiken varalta?

Lopputulos kylvää kuitenkin uskoa rakkauteen, tai jotain sinne päin:

21. Älä uskalla rakastaa.

Pasila-sarjan Repomies sanoi: Rakkaus on sokea. Sillä on myös kihti ja reuma ja se kuulee huonosti.  Rakkaus saa tekemään typeriä asioita (tai Kalamiehen mielestä tyhmyys vaikuttaa sen), mutta ehkä se on myös jonkinlainen eteenpäin vievä voima. Jotain, mikä vaatii omalta mukavuusalueelta poistumista, uskallusta.

Uskalla. Anna mahdollisuus.

Anna Puulla on myös Säännöt rakkaudelle. Kuunnelkaahan.

6. helmikuuta.

Vuosi sitten huutelin vieraisiin pöytiin. Olin onnellinen ja rohkea. Minä kuplin. Uskalsin. 

Juhlistamme ensitapaamistamme romanttisesti: Kalamies rassaa meseään ja minä väännän tehtävänkuvauslomaketta viime tipassa. Välillämme on edelleen 300 kilometriä, 4 vuotta, 2 erillistä arkea, 42233 facebook-viestiä. Ja siltikin.

Otan koko show’n
oli mitä vaan
koko paketin
mitä siihen kuulukin

Ja silti otan koko show’n
täyden laidallisen
käy miten käy
sen koko paketin
Ainakin jotain uskalsin

 pmmp: koko show

Pitää uskaltaa uskaltaa. Kaikesta huolimatta.

Het äkkiseltää'.

sinä lähdit pois

minä katselin parvekkeelta

loittonevaa selkääsi

kiersit vesilammikot

ja arvaan ettet murehdi 

tätä eroa

Kerran joskus kauan sitten yhdet jatkojen jatkot kaukaisessa Kanervalassa päättyivät (minun ja neiti P:n osalta) siihen, että pojat lauloivat snapsilasit kädessä tätä  biisiä joskus aamuseiskan jälkeen ulko-ovella. Tai sitä alkua, jossa yön viimeinen drinkki aamiaiseksi vaihtuu. 

Kalamies lähti tänään kotikonnuilleen. Kahden kuukauden määräaikainen yhteiselomme on päättynyt. Eikä se päättynyt vesilammikoiden kiertämiseen tai parvekkeelta katselemiseen (parvekkeeltani ei edes näe etupihalle, joten en voi katsella loittonevaa mersua). Hän lähti pois armottoman kamojen roudaamisen, kiireessä haetun kukkalaitteen ja lapaluiden välissä valuvan hikivanan saattelemana. Ja pusujen. 

Kalamiehen elämä on Joensuussa. Siellä on mieluinen koulu, kaverit ja perhe. Minun elämäni on juurineen täällä. On ihana elää yhdessä, vasten toisen lämmintä ihoa. Mutta se on aina vierailua sen toisen mailla. Ehkä meillä joskus on kolmas maa, joka ei ole kummankaan oma mutta molempien yhteinen. 

En ole asunut tässä kodissa vielä yksin. Vähän hassua.